Elu...

Elämä on armottoman arvaamatonta. Toisinaan sitä joutuu tilanteisiin, jollaisiin ei ole ajatellut joutuvansa. Tilanne saattaa olla sellainen, että siihen on varautunut pienessä mielessään useastikin. Toivonut, suunnitellut, pohtinut, perustellut, selittänyt... Silti se ei koskaan suju suunnitellusti. Vähän sama homma kuin Neuvostoliiton suunnitelmataloudessa, jossa kaikki meni enemmän tai vähemmän pieleen. Tai ainakaan ei suunnitelmien mukaan.

Sama asia koskee ihmissuhdejuttuja, joissa liikutaan kaltevilla pinnoilla, kärpäspaperilla, miinakentällä tai yritetään kulkea vetten päällä. Yleensä liukastutaan, jäädä kiinni, astutaan miinaan tai upotaan umpisukkeluksiin. Sitten pohditaan, että kuinkas tässä nyt näin kävi...

En ole vielä päässyt selville, että olenko typerä hölmö, auttamishaluinen idiootti, kyvytön häslä vai toivoton tunari. Näitä kaikkea huomaan kyllä olevani siinä vaiheessa, kun joudun keskustelemaan omien ihmissuhteideni koukeroista. Sanon kaikki typerät asiat, änkytän väärässä kohdassa, hukkaan sanani tai hölisen hermostuksissani liikaa. Annan siis itsestäni sen kuvan, että olen täydellinen idiootti. Noloa sinänsä, sillä olen sentään 33-vuotias nainen, teen töitä nuorten kanssa ja ihmissuhteet ovat olennainen osa työtäni.