Hajasijoittumista

Juttelin eilen pitkästä aikaa vanhan koulukaverin kanssa, joka on päätynyt monien vaiheiden jälkeen miehensä kotiseuduille asustelemaan. Opintojen loppumisen jälkeen pariskunta oli tehnyt inventaariota työ-, asunto-, harrastus- ja elämänoloista ja päätynyt Etelä-Savoon. Pohjoissavolainen mies pääsi kohtuullisen lähelle vanhempiaan, ja kaverin vanhemmat taas asuvat eläköidyttyään lähes pysyvästi Keski-Suomessa, joten matka ei sinnekään suuntaan ole pitkä.

Kummankin ammatissa työvoimasta on tyypillisesti tällaisella haja-asutusalueella pulaa. Virka napsahti käytännössä laakista molemmille heti muuton jälkeen, pari vuotta on nyt asuttu ja viihdytty. Muistan vieläkin räpytelleeni silmiäni sille tekstarille, jossa kaveri kertoi heidän ostaneen ison ja vanhan maalaistalon - sen hinnalla olisi saanut pienehkön yksiön Kalliosta. Puhetta oli jo tuolloin niin metsän kuin peltotilkunkin ostosta ja saunan rakentamisesta joen rantaan. Tuntui aluksi jotenkin absurdilta, että aikoinaan pikkupaikkakunnalta kovasti pois halunnut nainen palaisi vapaaehtoisesti silmätikuksi pieneen yhteisöön. Muistin tosin saman tien, että häntä ahdisti asua isossa kaupungissa kaikesta kivasta aktiviteetista huolimatta. Kun on koulutus, jolla saa käytännössä työtä melkein mistä tahansa ruuhka-Suomen ulkopuolelta helposti, mahdollisuus kannattaa käyttää. Kun haluaa asua rauhallisesti ja väljästi kohtuullisin kustannuksia, voi valita haluamansa asumismuodon joustavasti. Kun vielä sattuu pitämään vaelluksesta, talviurheilusta, pesäpallosta ja perusjumpasta sekä arvostaa maaseudun rauhaa ja on valmis kompromisseihin, muuttopäätös on jo lähellä.

Tuttavapiirissäni on paljon puhuttu tämän kaveripariskuntani ja heidän kaltaistensa ratkaisuista. Kun opinnot on saatu päätökseen, koittaa usein totuuden hetki ja pohdinta siitä, lähdetäänkö opiskelupaikkakunnalta vai jäädäänkö sinne. Minun opiskelukaupunkini Turku on enimmäkseen lähtijöiden paikka: kaupungista kotoisin olevat tai turkulaisen kanssa naimisiin menneet jäävät, muualta tulleet palaavat joko kotiseuduilleen tai lähtevät Helsinkiin.

Nykyisen asuinpaikkansa ihanuudesta huolimatta kaverillani on pari varoituksen sanaa epärealistisille elämäntaparomanttisille pohtijoille, sillä maalla ei ole pelkästään mukavaa ja leppoisaa - esimerkiksi oikeasti pitkät välimatkat, kahden auton pakollisuus, eristyneisyys, lähikaupan, harrastusten ja virikkeiden puute sekä pienen yhteisön säännöt saattavat kummastuttaa kaupungin kasvattia. Lasten koulu- ja tarhamatkat ovat pitkät, lääkäripulan vuoksi terveyskeskus- ja sairaalapalvelut saattavat olla heikossa hapessa ja siellä ihanalla pihalla saattaa ihan oikeasti jolkotella sellaisia eläimiä, joista on tähän mennessä lukenut lähinnä bilsankirjasta, on nähnyt täytettynä museossa tai kesynä eläintarhassa. Puuliiterimatkalla saattaa oikeasti melkein törmätä hirveen tai aamulla löytää suurpedon jäljet pihalta.

Olen viime aikoina pohtinut nykyisiä asumis- ja työjärjestelyitäni useampaankin kertaan yksin ja ystäväporukassa. Yhä useampi tuttu on muuttanut joko Espoon loputtomille pelloille nouseviin omakotitalokyliin, kehyskuntiin, Itä- ja Pohjois-Helsinkiin, Keski-Vantaalle ja Porvoon tai Hämeenlinnan suunnalle. Jos haluaa saada enemmän tilaa, pitää olla valmis muuttamaan. Moni tuskailee jo etukäteen kulkuyhteyksiä (ei koske metroreitin varrella asuvia), kun on tottunut käyttämään YTV:n palveluita, polkupyörää tai omia jalkoja. Onnekkaimpia ovat ne, jotka asuvat suhteellisen lähellä rautateitä.

Asun Helsingin kantakaupungissa yksin vuokralla, kuljen työmatkani bussilla ja metrolla, kävelen ja pyöräilen paljon, harrastan kulttuuririentoja ja tapaan ystäviäni kaupungilla. Jos minä muuttaisin Keravalle, muuttaisin sosiaalisen elämän Siperiaan. Toisaalta minulla ei olisi yksin varaa ostaa sieltäkään asuntoa, joten tällä hetkellä asiaa on turha pohtia. Sen verran olen miettinyt, että etsisin jossain vaiheessa hieman suurempaa vuokra-asuntoa pikkuisen kauempaa, mutta kuitenkin hyvien liikenneyhteyksien varrella sijaitsevista vanhoista pienlähiöistä. Minun tulotasollani asunnon osto ei onnistu siedettävin kuluin edes kymmenen vuoden päästä.

Odotan mielenkiinnolla, missä vaiheessa aikuisten kimppa-asuminen muuttuu meilläkin yhtä tavalliseksi kuin esimerkiksi Briteissä. Lontoon korkea vuokra- ja hintatasohan on saanut monet asumaan lähes koko ikänsä kimpassa vuokralla tai ostamaan asunnon yhdessä ystävien kanssa. Itse tarvitsen kuitenkin niin paljon omaa rauhaa kaikesta huolimatta, että kommuuni taitaa kuitenkin jäädä täti-ikäisenäkin väliin...