Järki ja tunteet

Matti Vanhanen hyrisisi tyytyväisyyttään minun tuttavapiirini tapahtumien vuoksi. Kihloja vaihdetaan, naimisiin mennään, vauvoja pukkaa ja taloja rakennetaan niin Nurmijärvelle, Lippajärvellä, Porvooseen kuin Tuusulaankin. Tosin tämä koko touhu tapahtuu oih, niin myöhäisessä 30-35 vuoden iässä. Hommahan olisi jo pitänyt hoitaa kotiin kymmenen vuotta sitten...

Tuttavapiirin ensimmäinen perheenperustamis-ja vauva-aalto liplatteli vienosti kymmenisen vuotta sitten, Matti-sedän mielestä varmaan juuri oikeaan aikaan. Asialla olivat silloin ei-korkeakouluopiskelijakaverit. Toinen aalto lainehti varsin vahvasti viitisen vuotta sitten läpi kaveripiirin, ja ensimmäiset korkeakouluopiskelijakaverit synnyttivät samaan aikaan gradua ja jälkikasvua. Tämä kolmas aalto on kohonnut kaikkein suurimmaksi mainingiksi, porukka on ollut töissä pari vuotta, kenties kyennyt jopa saamaan vakkariduunin, joten nyt uskalletaan pohtia perheen perustamista. Kolmanteen aaltoon liittyvät aiempaa vahvemmin myös asumisjärjestelyt, sillä muuttoautoja on tilattu ennätysmäärä.

Osa kavereista on puhunut suoraan, että suvun taholta on kuulunut varsin suoraa vaatimusta ja kommentointia, kun naimisiin ei ole menty ja lapsia ei ole alkanut kuulua. Maaseutukaupungista kotoisin olevalle tämä on tyypillistä agraarista hyötyajattelua, jota on ollut mielenkiintoista seurata sivusta. Omassa perheessä kun kyseistä ei harrasteta - ja vanhemmat ampuvat kovilla panoksilla niiden sukulaisten suuntaan, jotka ovat tarpeeksi mänttejä aukomaan päätään asiasta, joka ei heille kuulu. Itse tukin edesmenneen mummin suun yhdellä viattomalla kysymyksellä, kun tämä känisi minulle kymmenen vuotta sitten siitä, etten ollut naimisissa 22 ikävuoteen mennessä. Kysyin, että miksei hän itse ollut siihen ikään mennessä ollut naimisissa. Siihen jäi aihe ja minulla ei puhuttu pariin kuukauteen.

Olen usein pohtinut, mistä epäilykseni perheen perustamiseen kumpuaa. Olen tullut siihen lopputulokseen, että kohtuullisen vaikeana ihmisenä en oikein usko löytäväni toista puoliskoani. Tulen samalla katselleeksi vanhempiani, jotka ovat todellinen tiimi, joka on porskuttanut läpi vaikeuksien ja vuosien yhdessä, varmana siitä, että toista ei jätetä. Osansa lienee myös sillä, että isäni on ikäluokkansa mieheksi varsin moderni ja tasa-arvoinen, enkä halua isääni huonompaa miestä. Jos mies on vakuuttunut siitä, että tietyt työt kuuluvat suurin piirtein geneettisistä syistä naisille ja mies ei osaa (tai edes halua oppia) käytöstapoja, ruoanlaittoa, siivousta, silittämistä tai kulttuurista nauttimista, en oikeasti edes voi innostua. Voi kuulostaa pieneltä, mutta minut on kasvatettu niin, että se on täysin mahdotonta. Ihan oma lukunsa ovat ne tyypit, jotka ovat suhteen vakiinnuttua olleet sujuvasti siirtymässä oman osuutensa hoitavista miehistä passattavaksi, koska "se vain kuuluu niin", että nainen tekee kotityöt ja mies auto- ja pihatyöt (autoton tyyppi kerrostalossa Helsingin keskustassa?). PItäköön tunkkinsa, kun ei puhe auta.

Suhtautumiseni lapsiin on myös hieman problemaattinen. Teen töitä noin 10-18-vuotiaiden nuorten parissa, rakastan työtäni ja teen kaikkeni, jotta nuorilla olisi kaikki mahdollisimman hyvin. Minulla on maailman mahtavin kummityttö, joka pikkusiskoineen on minulle älyttömän tärkeä. Vahdin mielelläni kaverien lapsia. Minulla ei kuitenkaan ole halua hankkia ainakaan omia biologisia lapsia. Olen jo viisitoistavuotiaasta asti ajatellut, että on eettisempää adoptoida kuin lisätä väestörjähdystä. Olen testaillut tätä adoptioargumenttia moneen mieheen niin seurustelusuhteessa kuin keskusteluissa yleensäkin. Miesten reaktio on yleensä se, että adoptio on jees, kunhan porukkaan tehdään ainakin yksi oma lapsi. Ilmeisesti kyse on siitä, että näin osoitetaan maailmalle oma tosimieheys, ettei tässä nyt olla mitään tuhkamunia. Mielenkiintoisin riita aiheesta käytiin sellaisessa seurustelusuhteessani, jossa miehellä oli jo edellisestä suhteestaan lapsia. Siltikin sen adoption rinnalle olisi pitänyt saada "ihan oma".

Tämän kesän ja syksyn aikana solmitaan tuttavapiirissäni lähtökohdiltaan monta erilaista avioliittoa. Eräs pari tapasi sydäntalvella, kihlautui keväällä ja tanssi häänsä keskikesällä - kyseessä on kaksi vainoharhaista ja varovaista ihmistä, jotka sekosivat toinen toisensa tavattuaan. Toinen pari hivuttautui kuin varkain yhteen vuosien saatossa ja käväisi maistraatissa ruokatunnilla; he ovat edelleen vähän kummissaan tapahtumista ja kirjoittavat edelleen siviilisäädykseen "naimaton" ihan vahingossa. Kolmas pari meni naimisiin viidentoista vuoden yhdessäolon ja kolme lapsen jälkeen, kun teki mieli virallistaa asia ja pitää hyvät bileet uuden omakotitalon kunniaksi.

Neljäs naimisiin suuntaava pari on ehkä kompleksisin, sillä he päätyivät yhteen yhteisestä toiveesta päästä naimisiin ja saada perhe. Kummastusta on herättänyt se avoimuus, jolla he puhuvat keskinäisestä ystävyydestä ja kunnioituksesta ja ajallisesta sopivuudesta, sukupolvien ketjun jatkamisesta, vakiintumisesta ja lapsista - mainitsematta kertaakaan rakkautta. Kumpikin on etsinyt koulutuksellisesti, varallisesti ja arvollisesti sopivaa puolisoa ja löytänyt täydellisen matchin. En halua enkä voi arvostella toisten valintoja, mutta ikuisena romantikkona jään kaipaamaan sitä rakkautta, joka tuttavani mukaan on yliarvostettua höttöä, jonka varassa mikään sopimus ei tule kestämään. Elämässä ei voi saada kaikkea, ja järjellä valitessa ei tule pettymyksiä. Avioliitto on kuin liikeyritys, jonka menestyksenä on onnistunut perhe-elämä ja lapset.

*

Järjen varaan rakennetulla avioliitolla on varmasti hyvät mahdollisuuden onnistua. Asiaa miettiessäni tulin itse asiassa siihen lopputulokseen, että oma elämäni on vinksahtanut sekoitus tuota jäätävää järkeä sekä täysin vinksahtanutta romanttistä ajatushöttöä. Joskus se höttöily pääsee irti, maailma sekoaa ja itku seuraa lyhyttä iloa. Sen jälkeen kylmä järki kaivautuu esille, sitaisee essun eteen, puhuu järkeä ja potkii elämään eteenpäin.

Kun ollaan taas kasassa, kaivetaan hyllystä teemaan sopivaa lukemista, Maria Jotunin Kun on tunteet. Sitten onkin aika kipaista ylös ja lähteä heiluttamaan tukkaa keikalle. Höttö on taas kurissa. Ainakin hetken.