Kerro kerro kuvastin...

Kylppärinpeilini petti mut tänään.
Se on siinä mielessä ihmeellinen peili, että sen edessä onnistuu varsin usein näyttämään ihan ihmismäiseltä. Ei siis mitenkään tyrmäävältä kaunottarelta, ihan siedettävältä typyltä vain.

Peilin salaisuus lienee kyppärin vaaleudessa, peilin suuruudessa ja juuri oikeanlaisessa valaistuksessa. Jossakin aivolokerossaan tietää, että peili photosoppaa hieman. Silti on parempi mieli, kun lähtee aamulla silmät poskella töihin.

Tänään peili petti minut. Sitä ei tapahdu, usein, mutta silloin sattuu kunnolla.
Olin nukkunut yön huonosti, jättänyt hiukset illalla pesemättä, niistänyt nenuparkani riekaleiksi, yskinyt pari sisäelintä pihalle ja kurkun vereslihalle, kehittänyt uimapatjankokoiset silmäpussit ja rohduttanut ylähuuleen. Koko nassu oli pullea kuin ylikypsä luumu. Ihanaa. Olisin kaivannut maalitelaa nassuni siedettävään kuntoon saamiseksi. Töissä kyseltiin, että olenko kipeä.

Mieleeni oli jäänyt koko päiväksi ne nuupahtanut ilmestys peilistä. Siksi melkein yllätyin kampaamotuolissa illalla. Näytin paljon odotettua pirteämmältä. Ehkäpä ne kaksi lattea ja iso laskiaispulla auttoivat.

Nyt pitäisi taas mennä nukkumaan. Tukka on puhdas; nenu, ylähuuli ja niiden väli ovat punaiseksi niistämisestä rohtuneet. Suulipielet ovat auki ja silmät verenpunaiset kauniine tummansinisine silmänalusineen.

Luvvly. Taidan jättää aamulla kylppärin valon sytyttämättä.