Peltilehmät ja -poliisit

En ole koskaan pitänyt itseäni maailman parhaana kuskina, parhaimmillani olen ihan kohtuullinen tapaus. Viime aikojen autottomuuden ansiosta rattiin tulee lähdettyä innolla, mutta varovaisesti.

Entisestä sujuvasta parkkeeraajasta on tullut parkkeerausta välttelevä. Siksi ison auton vääntäminen ahtaaseen taskuparkkiin pitäisi opetella taas. Kun kääntelin tänään ahtaassa parkkitalossa pitkästä aikaa, aloin jälleen pohtia auton hankkimista - hylätäkseni asian tällä hetkellä liian kalliina, tarpeettomana ja epäekologisena.

Suhtautumiseni nopeusrajoituksiin on yleensä ihan maltillinen, mitä nyt suurimpien typeryyksien kohdalla tulee kirottua kunnolla. Kun köröttelee jossakin Turun Halisissa neljääkymppiä suoralla tienpätkällä, perseessä roikkuu ainakin yksi amisauto.

Tänään tuli kiroiltua tutulla tiepätkällä, kun se oli miinoitettu sellaisella määrällä vaihtuvia nopeusrajoituksia ja peltipoliiseja, että suuri huomio liikenteessä meni nopeusmittarin seurailuun - ja siihen, ettei joku kaupparatsu turauta takapuskuriin, kun sitä pyrki kilttinä tyttönä ajamaan edes suurin piirtein sääntöjen mukaan. Päätellen siitä, miten kamerat vilkkuivat, osa porukasta sai kunnon pikavoittoja. Minulla kun ei todellakaan ole varaa hankkia edes rikesakkoja tällä hetkellä...

Minulla on raskas kaasujalka, tykkään ajamisesta ja autoilun aiheuttamasta vapauden tunteesta. Laskettelin viime kesänä kaveri ikivanhalla kesäautolla aamuyöllä Turun motarilla kuunnellen vanhaa rokkia. Silloin tuli mieleen, että miten kiva olisi vuokrata auto ja ajaa omaa tahtiaan halki suuren Ameriikan. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että ehkä sitä eläkeläisenä ehtisi...