Äänen vietävissä...

Olen aina ollut hyvin herkkä ihmisäänen eri sävyille. Rakastan kuunnella ihmisääntä ja pohtia, mitä se kertoo ihmisestä. Puhelimessa puhuessa huvittelen usein pohtimalla, miltä tuntematon puhekumppani näyttää.

Olen siinä mielessä tyypillinen länsimainen ja pohjoismainen ihminen, että arvostan matalaa ja selkeää puheääntä. Olen matalan äänen ystävä yleensä myös musiikissa, muutamaa sykähdyttävää poikkeusta lukuunottamatta.

Joudun usein noloihin tilanteisiin, koska keskityn joskus kuuntelemaan esim. julkisissa liikennevälineissä jonkun ihmisen kaunista ääntä. Vastaavasti pahankuuloinen puheääni saa minut hakeutumaan kauaksi jostakin ihmisestä. Tästä syystä en esimerkiksi ole koskaan pystynyt kuuntelemaan The Rasmusta, sillä Laurin ääni kuulostaa siltä kuin hän repisi äänihuuliaan rikki laulaessaan. Suurissa annoksissa myös Maija Vilkkumaa aiheuttaa samanlaista fiilistä.

*

Istuin tänään matelevassa ratikassa kirjaa lukien, käytännössä ajatukset jossakin sateenkaaren tuolla puolen.

Taakseni istui kaksi ihmistä, joiden puheäänet rimmasivat täysin yhteen. Naisella oli heleä, sävykäs ja puhdas puheääni, miellyttävä artikulaatio ja huoliteltu tapa puhua. Miehen ääni oli hyvin tummasävyinen, luonnollisen matala, selkeä ja hienosti yleiskielismurteellinen. Olin tipalla unohtaa nousta ratikasta, sillä heitä oli niin ihana kuunnella. En kuunnellut heidän puheensa sisältöä, nautin vain puheen koulitusta rytmistä.

Tajusin hypätä ulos liikennevälineestä vasta, kun pysäkiltä sisään vyöryi mursunkokoinen räppärimies, joka oli pakkotransponoinut ääntään alaspäin "miehekkääksi". Hän onnistui lespaamaan, sössöttätmään ja honottamaan sellaisen sekamelskan savolaismurteesta ja itähelsinkiläisestä lähiöpuheesta, että pahaa teki. Kaikki hoidettiin hajalla olevalla äänellä ja karjankutsuntavolyymilla, joten kundin äänihuulia kävi todellakin sääliksi.

Nousin ratikasta, napsautin Leonard Cohenin soimaan ja kävelin lehtien sekaan upean äänen viemänä.