Ösz...

Aamu oli jotain aivan älyttömän kaunista. Fillaroin flunssaisen oloni kannalta aivan liian kovaa pitkin kantakaupungin katuja hoitamassa asioitani. Sitten suuntasin kohti Kulosaarta ja sieltä Arabiaan.

Syksyn kauneus on minun juttuni. Ahdistavan kesäkuumuuden jälkeen syksyn vilpoisa puraisu on todellista herkkua. Taivaan upea sini, mielettömät lehtien värit, pudonneiden lehtien värikäs matto puistoissa... Loikin jälleen lehtien seassa ja odottelin, missä vaiheessa valkotakkiset käyvät korjaamassa naisen, joka hyppii kuin viisivuotias, mutta laulaa kummallisia synkkiä viisuja. Näille lehdissäpoukkoilureissuille pitäisi kyllä aina buukata lainaan joko kaverin lapsi tai toisen kaverin koira. Silloin selviäisi kummastelevitta katseitta. Vain vanhat sedät ja tädit katsovat sievästi, muut kiersivät kaukaa. Ja se on Kalliossa aika paha se.

*

Olen myös viettänyt melkoista hiljaisuuspäivää. Kurkku on kipeä, kaverit ovat duunissa tai lomilla. Niinpä ainoa ihminen, jolle puhuin, oli täti Alepan kassalla. Jotenkin rauhoittavaa. Ja äänen kannalta ihanaa.

*

Syksyn myötä on alkanut myös metsästyskausi. Seuraan mielenkiinnolla, kummalla käy parempi flaksi, hirvimetsällä ravaavalla kaverin miehellä vai deittineteissä ja baareissa täsmämetsästystä harrastavilla ystävillä. Spinsteritäti keskittyy opintoihin, flunssaan, kirjoihin ja keikkoihin. Eipä tarvitse pelätä ampuvansa vahingossa omaan jalkaansa.

Kirjoitettaessa soi Vixen: Edge of a Broken Heart