*laatta*

Kaverin mukavat lapset ovat olleet luonani hoidossa vanhempien leffareissun ajan. Toinen muksuista potee astmaa, ja pakkaset ovat olleet murhaa. Ilmankostuttimesta huolimatta tyttösen hengitys ujeltaa pelottavasti, ja viime yönä on käyty jo sairaalassa. Keittiössäni on kokattu pizzaa ja puolukkapiirakkaa sekä palvottu Sonata Arcticaa. (Minä yritin vääntää volaa pienemmälle.)

Sitten on katsottu telkkua. Toinen lapsista kanavasurffaili kaikessa rauhassa, kunnes sai kesken Kymppiuutisten minut ja siskonsa koukutettua töllön eteen, koska "Täältä tulee jotain ennätyksellisen yököttävää." Kyseessä on parhaillaan Livillä rullava dokkari brittiläisestä teinistä, joka haluaa olla seuraava Jordan. Tai siis hänen feilannut ex-glamourmallimutsinsa haluaa.

Kaksi fiksun äidin ja mukavan isäpuolen lasta (toinen 12 ja toinen 13) tuijottaa töllöä monttu auki ja kauhistelee näkemäänsä. "Onneks äiti käskee tehdä läksyt kunnolla", huokaa toinen. "Onneks äiti ja Jartsa (isäpuoli) tykkäävät meistä aina. Aattele, jos tykkääminen ois kiinni jostain paidan väristä tai tästä mun hinkuastmasta, jonka vuoksi mä ujellan koko ajan", parahtaa toinen.

Itse katselen dokkaria nuorten kanssa työskentelevän silmin. Kun tyrkkymutsi selostaa, että lasten pitää anta kasvaa aikuiseksi "AJOISSA", tekisi mieli huutaa. Ei aikuisuus ala 12-vuotiaana!

Ei lapsi ole nukke, jota meikataan ja puetaan ja jolla hankitaan itselle elintasoa. Ja jonka kautta yritetään menestyä. Dokkarin tyrkkymutsi on liaani, joka tuntuu kuristavan lapsensa (tai ainakin tämän arvot ja itsetunnon) kasaan. Oksettavaa.