Sing me a song...

Kuulun tietyssä mielessä vanhanaikaisiin musadiggareihin: en pysty kuuntelemaan oikeasti koskettavaa/tärkeää musiikkia vain taustamusiikkina.

Olin tuttavani luona kylässä. Istuimme kuistilla, kun joku vieraista kävi iskemässä Heaven & Hellin Heaven and Hellin soimaan. Huomasin tipahtavani keskustelusta ja kuuntelevani, miten haudan takaa lauletaan kovaa ja komeasti. Pari muutakin vanhan liiton naista ja miestäkin oli selkeästi kuullut Ronnie-sedän kutsun.

"Eihän Ronnie James Dio voi kuolla, se hytkyy vielä 100-vuotiaana menninkäisenäkin Tuskan lavalla", parahti hyvä ystäväni taannoin kuulessaan suuriäänisen pienen miehen kuolemasta. Suurin osa miespuolisista metallistituttavistanikin tunnusti nielaisseensa tyhjää ja tai purskahtaneensa itkuun kuultuaan sedän hiippakuntamuutoksesta. Ozzy Osbournen olisi luullut kupsahtavat ennemmin. Tai Lemmyn. Tai Udon. Tai vaikka Alice Cooperin. Mutta ei pienen ja kuivan käppänän, joka saapui vuosi vuodelta Suomeen pienempänä, mutta yhtä aina elinvoimaisena. Kaverini lapsi oli vienyt vakavana Holy Diverin kouluun ja vaatinut opettajaa soittamaan sen aamunavauksessa. Lapsi oli kuullut pienen sedän kerran livenä ja oli murheen murtama, ettei enää kuulisi. Pienen pojan into laulamiseen ja fantasiakirjoihin oli syntynyt äidin levyhyllyn kautta.

Aiemmin keväällä oli lähtenyt Divina Commedian tielle muinaisaikojen goottityttöjen märkä uni Peter Steele, jonka kuolemaa suunnilleen edelleenkin haluaa pitää jonakin sairaana vitsinä - monikaan ei Type 0 Negativen sairaan huumorintajun tuntien uutista uskonut aluksi. Steele on kuitenkin pysynyt kuolleena jo turhan pitkään.Ystävätär huokasi, että minkään muun bändin keikalla sloggimaxit eivät ole pyörineet jalassa. Pyörittäjä on kuulemma edelleen hakusessa. Tuskassa Nevermoren keikalla kuulemma The Heart Collectorin kohdalla hiukan pyörähti, jos pisti silmät kiinni...

*

Hyvä musiikki elää, vaikka sen esittäjä kuolisikin. Silti live-elämys on aina sellainen, että sitä ei voi nauhalta kokea uudelleen. Ne elämää suuremmat keikat haluaisi kokea uudestaan, vaikka tietääkin sen mahdottomaksi.

Kirjoitettaessa soi Reverend Bizarre: In the Rectory of the Bizarre Reverend