Project: Child

Katsoin eilen pitkästä aikaa televisiota ja jämähdin vahingossa kymppiuutisten sijasta Liv-kanavalle ja sen "dokumentin" pariin. Kyseisen kanavan dokkarit ovat yleensä mallia kamala, niin oli tämäkin.

Kun dokkarin aihe on Baby Beauty Queens, osaa jo etukäteen odottaa seuraavia asioita:
a) Äitejä, jotka toteuttavat neuroosejaan ja unelmiaan sekä elävät lastensa kautta.
b) Sieviä, tavallisia pikkutyttöjä, jotka näyttävät kamalassa maskissaan drag queeneilta.
c) Ainakin yhtä kenties hieman fiksumpaa lasta/aikuista.
d) Raivareita.
e) "Tämä on epäoikeudenmukaista!" -ulvontaa.
f) Maana Jenkkejä, mutta yhä enemmän nykyisin myös Iso-Britanniaa.

Okei, onneksi kaikki vanhemmat eivät ole yhtä hulluja kuin dokkarissa kuvatut kaksi mutsia, joille lapset olivat jatkeita lapsuuden nukkeleikeille. Omat tyttäret vain olivat nukkeja kiitollisempia puunattavia, heitä saattoi äidinrakkaudella perustelemalla taivutella mihin tahansa. Sinänsä tuollaisissa kauhistelupätkissä jää aina mietityttämään, miten totuudenmukaista kuvaus on - ja mitä tapahtuu kenties parin vuoden päästä, kun neiteihin iskee murkkuikä.

Kolmas mutsi oli huomattavasti järkevämpi, mutta silti teinien kanssa työskentelijää hieman kirpaisi - lapsella oli ollut oppimisvaikeuksia ennenaikaisen synnytyksen vuoksi ja koulu oli siksi vaikeaa. Äiti halusi, että lapsi voisi olla hyvä edes jossakin, vaikka ulkonäössä. Toinen äidin motiiveista kilpailuun osallistumisessa oli sinällään varsin kaunis: saada lapselle lisää itseluottamusta. Ainoat inhimilliset kohdat dokkarissa osuivatkin kolmannen mutsin ja lapsen ympärille. Äidille voitto oli jo se, että lapsi uskalsi nousta yksin lavalle.

Kaksi kauhumutsia pinnallisiksi esitettyine/kasvatettuine tyttärineen sai miettimään yhteiskuntamme ja maailmamme arvoja. Kaikki lapset olivat alle 10-vuotiaita. Alakouluikäisiä. Pikkutyttöjä.

Toinen pushymutsi (mm. just eronnut, "lapsilleen omistautuva", kieltänyt tyttäreltään "rumat" silmälasit ja hankkinut lapsen mukaan epämukavat piilarit) selitti avoimesti, että lapsen rumuus vauvana oli järkytys. Saman äidin mielestä plastiikkakirurgia oli hyvä juttu ihan kenelle vain. Hänen tyttärensä luki kavereineen muotilehtiä ja arvioi lehdissä esiintyviä naisia ulkonäön pohjalta. Minä ainakin mietin, oliko raidoitettujen hiusten, piilarien ja punatun suun takana omia ajatuksia lainkaan, ja miten hyvin ne olivat piilossa.

Kauneushoitolassa työskentelevä toinen pushymutsi taas oli sitä mieltä, että alle 10-vuotiaasta jo näkee, saako tämä hyvän vartalon. Tyttären kauneus- ja menestysjanoon oli valjastettu niin jumala kuin "saavutuslautakin". Nukkemainen pikkutyttö tuijotteli monessakin kohdassa tyhjin suurin silmiin eteensä mammansa paasatessa menestysreseptiään. Samaan aikaan minä tulin miettineeksi sitä, miltä tämän äidin toisesta tyttärestä tuntuu. Onko hän samanarvoinen äitinsä pinnallisessa maailmassa ja onnellinen pikkusiskonsa lakeijana?

*

Kauneuskilpailudokkarit tuntuvat monesta suomalaisesta kovin kaukaisilta, mutta samanlaista lapsilla hifistelyä on meilläkin. Siihen osallistuvat äidit ja isät varsin tasapuolisesti.

Lapsi on monelle sijoitus ja projekti, johon satsataan samaan tapaan kuin firmaan ja harrastukseen. Osalle riittää lapsen pukeminen "hienommin kuin muut", osa laahaa lapsia pienestä pitäen "oikeanlaisiin" harrastuksiin ja kouluttaa näiden makua, tapoja ja mieltä parhaansa mukaan.

Moni vanhemmista haluaa aidosti hyvää lapselleen - mutta missä kulkee raja järjen ja järjettömyyden välillä?

Myös isät valjastavat lapsensa omien toiveidensa ja unelmiensa välikappaleiksi. Yleensä isien lajina on urheilu. Jo omanikäisissä oli lapsena/nuorena/aikuisena niitä, joita ei ruoskinut eteenpäin oman kunnianhimo vaan vanhempien/vanhemman painostus.

Erään tuttavani sisko saa kiittää hullua isäänsä ja tämän heittolajimaniaa siitä, että nyksään 4-kymppisen naisen molemmat olkapäät, toisen puolen selkälihakset, molemmat nilkat, toinen polvi ja toinen nivus (+ lukemattomat muut krempat) muistuttavat edelleen katkerasti isän liian kovasta treenirääkistä. Mielen vammoista ei tässä yhteydessä voi edes puhua.

Nainen turvautui lopulta ainoaan keinoon, jonka keksi. Anoreksiaan. Kun ylioppilaskirjoitukset oli kirjoitettu, hän lopetti syömisen. Toivuttuaan anoreksiasta joten kuten hän cashasi kaikki vuosien saatossa kertyneet palkinto-, lahja- ja muut rahansa, pakkasi rinkan ja lähti reissuun miltei kolmeksi vuodeksi. Äiti ja mummi lähettivät salaa aina lisää rahaa ja siirsivät tavarat mummolan ullakolle.

Reissusta palasi jäntevä, piparinruskea hippi, joka oli kokeillut kaiken sen, mitä häneltä oli kielletty lapsuudesta asti. Seuraavana syksynä hän lähti opiskelemaan ulkomaille ja jäi sille tielleen. Hän palaa kuulemma Suomeen vain talvisin. Hän ei edelleenkään kestä kesää, joka hänen muistoissaan oli harjoitusten vankila. Hänen isänsä ei edelleenkään näe toimissaan mitään vikaa ja syyttää tytärtään lahjojensa heittämisestä hukkaan. Isälle ei ole kerrottu sitä, että tyttären aviomies on myös entinen huippu-urheilija, joka lopetti uransa 23-vuotiaana, kun ei enää huvittanut. Häntä ei koskaan ollut pakotettu treenaamaan.

Hullun isän pakkomielle tuli elävästi mieleen lukiessani Miika Nousiaisen Maaninkavaara-kirjaa, jossa mies haluaa pelastaa Suomen kestävyysjuoksumaineen keinoja kaihtamatta ja tuhoaa siinä samalla perheensä elämän.

*

Vanhemman ja lapsen suhde on kaikkea muuta kuin helppo, kun sitä tarkastelee nyt aikuisuusvuosinaan. Mietin usein omalla kohdallani monestakin asiasta, johtuuko tietynlainen näkemykseni kasvatuksestani vai omista kokemuksistani. Olen kotoisin varsin tiukasta kodista, ja vanhempani ovat kaikkea muuta kuin helppoja ihmisiä. Tietyt kasvatukseni asiat ovat tehneet minulle melkoisesti hallaa - yhdistettynä kaikkea muuta kuin helppoon persoonaani. Toisaalta minua on rakastettu, kannustettu ja tuettu uskomattoman paljon, ja minulla on hyvä välit vanhempieni kanssa. Emme edelleenkään ole monista asioista samaa mieltä, vanhempieni pää ei käännyt tietyissä asioissa mihinkään. Jossakin vaiheessa sitä luovuttaa ja valitsee ohitsepuhumisen tien.

*

Olen hoitanut varsin paljon kaverieni lapsia. Järkevien kaverien lapsia. Iloisia, pulleita, suloisia, meneviä, arkoja, kiharaisia, riiviöitä, rakastettuja. Kun olen tehnyt vuosi töitä nuorten parissa, tiedän myös toisen puolen. Sen, ettei kukaan koskaan kehu. Sen, ettei kukaan koskaan kannusta tai välitä. Sen, että elämä pelustuu pelolle. Pinallisuus on silloin suoja. Tiukan meikkikuoren alla ei välttämättä kiinnitä huomiota siihen, että katse on täysin tyhjä.

Kirjoitettaessa soi Meredith Brooks: Bitch