Take me to the southern shore...

Minulla on taipumusta ajatella kaikenlaista täysin epäkäytännöllistä ja typerää erityisesti silloin, kun pitäisi keskittyä kaikella tarmollaan johonkin konkreettisen.

Olen koko päivän pohtinut toden ja tarun tarttumapintoja, sitä, mikä tekee faktasta faktaa ja fiktiosta fiktiota. Kun pohdin todellisuuden liukuvia rajoja, pohdin myös rajaa terveen ja sairaan todellisuuspaon välillä. Olen ehkä pohtinut asiaa jollakin tasolla siitä asti, kun näin Inceptionin. Minä kun olen ihminen, joka näkee paljon unia ja omaa (vaarallisen) vilkkaan mielikuvituksen.

*

Inceptionin unimaailman aavekaupunkien ja unen todellisuuden rinnakkaisten tasojen äärellä pohdin omaa vilkasta mielikuvistustani ja tehokasta kykyäni paeta todellisuutta. Olen aina joskus pohtinut, onko mielikuvitukseni jäänyt jollekin alemmalle ikäasteelle.

Kun olimme katsomassa ystävieni kanssa Inceptionia, monet heistä pitivät täysin epärealistisena ajatusta kuvitellusta rinnakkaistodellisuudesta, koska heidän mielikuvituksensa ei siihen riittäisi. Minä olin jotenkin hämilläni, sillä minulle ajatus rinnakkaisesta unimaailmasta oli kaikesta huolimatta jotenkin... lohtuisa.

*

Vilkas mielikuvistukseni ei koskaan ankkuroidu pysyvästi mihinkään. En hortoile fantasiagenren tyypillisissä kulisseissa, kulje planeetalta toiselle tai matkaa aikakoneella halki aikojen. Minun mielikuvitukseni laukkaa jotenkin tutuilla poluilla. Melkein-todellisuudessa.

En halua vaihtaa omaa maailmaani melkein-todellisuuteeni. Olen aina arvellut käsitteleväni osittain toiveitani, pettymyksiäni, pelkojani ja tunteitani mielikuvituksen verhon suojissa. En ehkä uskalla enää unelmoida todellisuuden äärellä samoin kuin nuorempana. Nykyisessä peruselämässä kun olen joutunut seisomaan jalat lonkkia myöten maassa...

*

Loiskuttelin kotiin ystävän luota varpaat märkinä ja nostin kasvoni vasten sadetta. Varpaat palelivat viileässä vedessä, joka kuohui kadulla, jalkakäytävillä ja kivien välissä.

Muistan joskus nuorena kirjoittaneeni päiväkirjaani, että sade johtuu siitä, kun maailmassa ihmisillä on yhteisesti tarpeeksi paha mieli. Silloin maailma itkee ihmisten puolesta. Sipsuttelin ajatukselle hymähdellen läpi Kallion. Sinällään se tuntui kovin lohdulliselta. Ihmisten suru valuisi sateen mukana maahan, ravitsisi sitä, yhtyisi suurempiin vesistöihin, sulautuisi osaksi kollektiivista kokemusta.

Kirjoitettaessa soi Candlemass: Solitude