Aikuinen nainen

Yritin tehdä käännöstyötä kaverin corgin ollessa kylässä. Mahdoton homma. Haukku oli käynyt eläinlääkärissä, sen kuonosta oli poistettu patti ja silmiin laitettu salvaa (tai jotain). Sillä oli kaulassaan hehkeä tuutti, jota se yritti pienten tassujensa tarmolla irroittaa. Minun piti siis vahtia tötterökaulaista, loukkaantunutta ja hapankuonoista hauvaa. Kaveri oli kiikuttanut herran hoitoon siksi aikaa, että ehti käydä ruokaostoksilla. Siksipä yleensä niin letkeä kaveri angstasi vielä teini-ikäisemmin kuin Ari Koivunen. Yritä siinä sitten miettiä oikeaa vastinetta, kun synonyymipohdinnan katkaisee joko kitinä, puhina tai pahanhajuinen, kostonhimoinen puuppa.

Luovutin ja siirryin sohvalle, jonne nostin taaperonkin. Se parkkeerasi rapsutusetäisyydelle ja rauhoittui. Kun silitin känkkäräistä hetken, se onneksi nukahti. Jäin sohvalle lukemaan kaverin tuomaa Me Naiset -lehteä, jossa lukijat pohtivat omaa aikuistumistaan ja sen tajuamisajankohtaa. Itse taidan kuulua niihin Nemiä muistuttaviin olioihin, joiden ikäisyys vaihtelee tilanteen mukaan teinin ja ikälopun välillä.

Oikeastaan olen aikuinen, joka ei aina sovi rooliinsa. Vaikka yhteiskunnan rooliajattelu onkin vapaamielisempää kuin ennen, on edelleen ajatuksia siitä, mitä tietynikäisen ihmisen "on pitänyt" tehdä. Enää ei makseta vanhapoika- tai vanhapiikaveroa, mutta edelleen on paljon ihmisiä, joiden mielestä mm. jokaisen miehen "kuuluu" käydä armeija ja jokaisen naisen "kuuluu" synnyttää (mieluiten ilman kipulääkitystä).

Oma näkemykseni on pitkälti sen suuntainen, että ihminen on aikuinen silloin, kun hän kykenee kantamaan vastuun omista teoistaan ja välittämään muustakin kuin omasta itsestään. Oma äitini sanoi, että hän oli omasta mielestään ollut täysin aikuinen jo vuosia - naimisissa, kahden lapsen äiti, vakituisessa työssä, asuntolainat maksettu, talo huolehdittavana, ikää viitisenkymmentä vuotta - mutta oman äidin kuoltua aikuisuus sinetöityi. Äitini on aina ollut itsenäinen nainen, mutta yhtä vahva ja itsenäinen äidinäitini oli ollut hänen turvansa ainakin ajatuksen tasolla. Katson nyt kolmikymppisenä kuusikymppisiä vanhempiani ja toivon heille pitkää, tervettä ja onnellista eläkeaikaa. Silti tiedän tämän perusteella, että omien vanhempien hautaaminen on lopulinen aikuistumisriitti, jonka jokainen joutuu tekemään.