Älä sä...

Kaverin koira oli hoidossa. Harmi, että palleroinen lähti jo kotiinsa tuhisemaan. Oli niin rattoisaa istua lattialla, rapsutella pörröä, lukea kirjaa ja katsella sivusilmällä töllöä. Vaikka Liv-kanavan ohjelmat ovatkin höttöä mitä suurimmassa määrin, kiinnitti naisten aggressiivisuudesta kertova ohjelma huomiotani.

Kun asuin vuosia sitten Briteissä, ihmettelin baarissa tappelevia mimmejä. Kyseessä olivat yleensä alempien sosiaaliluokkien tytöt, jotka alkoivat haastaa riitaa vain sen vuoksi, että joku muka katsoi heitä "pahasti". Erittäin kaunis ruotsalaisystävättäreni oli saada kuonoonsa oudossa baarissa, koska oli niin kaunis ja herttainen. Juoksimme baarista ulos kovaa vauhtia emmekä palanneet sinne enää uudestaan. Onneksi ne neidit kulkivat niissä kamalissa valkoisissa korkkereissa ja olivat vuosisadan tauluissa, me kaksi olimme maltillisissa koroissa ja selvinä.

Opimme myös Briteissä varsin pian, mitä baareja kannatti välttää - niissä baareissa kun "tapahtui". Brittiläinen yliopistokaupunkien perinneväkivaltakulttuuri oli varsin uskomatonta kylätappelumeininkiä: paikalliset pojat nahistelivat muualta yliopistoon tulleiden kanssa, eri kansallisuusryhmät nahistelivat keskenään, futis- ja rugbyfanit kahakoivat ja mimmit tappelivat baarissa. Pohjoismaalaisille ilmiö oli varsin uskomaton, mutta miespuolinen tuttavani sai kokea sen varsin karvaasti. Hän oli kaverinsa kanssa tulossa kerran iltamyöhällä koristreeneistä, kun pari paikkakunnan poikaa kävi heidän kimppuunsa. Toinen pääsi jengistä irti, repi kaverinsa olalleen ja hyppäsi sillalta jokeen pakoon kaveri olallaan. Onneksi lähibaarin henkilökunta onki kaverit ylös ja soitti poliisit. Toinen selvisi vammoitta, toiselta katkesi kolme kylkiluuta. "Ei meillä Lundissa...", poika puhisi sairaalasängystä, kun kävimme aamulla moikkaamassa.

Viime vuosien aikana suomalaisissakin baareissa on aiempaa enemmän törmännyt aggressiivisesti käyttäytyviin naisiin, jos kavereideni puheisiin on uskominen. Itse olen saanut olla rauhassa - ehkäpä noissa metelikapakoissa ja rokkibaareissa ei sitten olla niin räyhähenkisiä, enkä toisaalta ole itsekään mitenkään vaarallinen kenekään itsetunnolle missään suhteessa.

Työssäni sen sijaan törmään entistä useammin aggressiivisiin teini- ja pikkutyttöihin. Tyttöjen aggreilu on erilaista kuin poikien: se on verbaalista, monialaisempaa, ilkeämpää ja osuvampaa. Tytöt pystyvät luomaan sellaisen uhkafiiliksen, johon pojat eivät kykene ainakaan tällä hetkellä. Moni tytöistä on saanut aggressiivisen mallin kotoaan. Kun koulu ei mene hyvin, harrastuksia ei ole - eikä kaverisuosiota muuten tule, ryhdytään vallankäyttäjiksi. Ainakin koviksi pelätään, jos ei muuta.

Kun katselen näitä nuoria raivottaria, tulee usein mieleeni entinen tarhakaverini (, jota pelkäsin aikanani kaikki kouluvuodet) surullisen tyypillisine kohtaloineen. Hän oli klassinen paha tyttö, joka joutui tarkkikselle heti seiskalla möykättyään ja räyhättyään koko ala-asteen (onneksi hän oli eri luokalla, sittemmin eri koulussa ja välillä koulukodissa). Tarkkiksen aluksi hän yritti pyörittää luokan kauhujengiä, mutta epäonnistui. Sitten hän lopetti koulun ja alkoi elää "taiteilijaelämää" erilaisten eri tavalla ongelmaisten ja väkivaltaisten ihmisten kanssa. Hän haastoi riitaa kotikaupungin kapakoissa ja toreilla, sai porttereita, hakkasi ja tuli hakatuksi, teki rikoksia ja aiheutti pahennusta. Lopulta hän kuoli. Väkivaltaan, oletettavasti, 24-vuotiaana.

Väkivalta ei ratkaise mitään. Kateutta ja negatiivisia tunteita pitäisi pystyä käsittelemään asiallisesti. Se vaatisi pitkäjänteisyyttä, mikä ei monelle ihmisille sovi. Kaikki-mulle-heti-nyt! -ajatusmallissa reaktio odottaa vastareaktiota välittömästi.