Halipulasää

Ponkaisin yöretkeni paluuaikaan nähden varsin ajoissa ylös ja ryhdyin kasaamaan itseäni exculle ytimeen. Onneksi kaverin hiustevärjäysproggis oli jotenkin viivästynyt, joten ehdin köllötellä teen ja sanomalehden parissa oikein mukavasti.

Siinä vaiheessa soitti laskuhumalainen/alkukrapulainen ystävätär, joka oli päätynyt eilen vahingossa baariin. Hän oli ollut kämpänhajotusbileissä (siis rempanaloitusbileissä) jossain Länsi-Helsingissä ja lähtenyt sieltä sitten hieman siistittynä versiona baariin, jossa oli tavannut Ihanan Pojan (juuri niin, POJAN) Jota On Pussannut Kännissä Jo Kaksi Kertaa Valomerkin Aikaan.

Pojan kanssa oli sitten tullut pussattua kolmannen kerran ja sovittua, että jossain vantaalaisessa korpilähiössä asuva nuorimies tulisi ystävättäreni luoksen yöksi ihan siveästi unosille.

Säätiedotuksensa lukenut ystävätär ehti jo unelmoida ihanasta pusihaliaamusta yhdessä lumen tuiskutessa ja tuulen ulvoessa romanttisesti ikkunan takana.

Aamulla poikanen oli sitten voinut Hyvin Huonosti pitkään ja hartaasti ja muistanut puoli kahdeltatoista, että äidin luokse piti mennä syömään yhdeksi. Ja eikös sieltä sitten mamma soittanut melkein samalla hetkellä ja ohjeistanut, mitkä pyykit pitää ottaa mukaan pestäväksi.

Hyvin kalpea pojunen oli sitten lähtenyt jolkottelemaan bussipysäkille edes kunnolla hyvästejä sanomatta ja ystävätär oli jäänyt kämppäänsä voimaan huonosti ja olemaan vihainen kohtalolle ja minulle, koska olin pari viikkoa sitten varovasti tiedustellut, että onkohan 29-vuotiaan, päämäärätietoisen naisen nyt ihan viisasta tapailla 23-vuotiasta mammampoikaa, joka opiskelee toista vuotta matematiikkaa...

Puhelun jälkeen tuli entistä suurempi into pinkaista kaupungille. Oikeastaan tuollainen viima on pieninä annoksina ihanaa, se saa tuntemaan, että on elossa.