Hattaraa ja synkistelyä

Ilmeisesti olen todellinen pimeän lapsi, sillä aurinkoisellakin ilmalla musiikkivalintani ovat sieltä synkemmästä päästä. Kun seisoin Skattalla katsomassa tuulista merta, Suomenlinnasta palaavan lautan matkaa kauppatorille ja kaartelevia lokkeja, soivat päässäni Fields of the Nephilimin sävelet. Ne sopisivat luultavasti paremmin sumuiselle nummelle, jonka syleilyssä taittaisi matkaansa kiviaidalta toiselle...

Olen joskus miettinyt synkänpuoleisten kiinnostuksenkohteideni syitä. Olen iloisena ja positiivisena pidetty ihminen, mutta jo lapsesta lähtien minulla on ollut pimeään kurottava puoleni. Synkät aiheet, synkkäsävyinen musiikki ja vakavat aiheet kiinnostivat alusta asti. Olinkin jo lapsena varsin mielenkiintoinen sekoitus huoletonta päiväperhoa ja maailman murheita märehtivää pohtijaa. En tosin ollut mikään hurmaava ja syvämietteinen pikku pohtija vaan angstinen ja lapsellinen friikki. Ilmankos koulussa olikin joskus luokkakaverien kanssa vaikeaa...

Useita vuosia yritin kieltää sen pimeän puoleni, mutta siellä se vain oli. Kun sitten päästin sen eräässä kriisissäni vapaaksi, ei vaikutus ollutkaan tuhoava. Monen ystäväni mielestä minusta tuli entistä oudompi, ja myönnän kyllä itsekin ajaneeni tietyt asiat reippaasti yli aluksi. Nyt tilanne on tasoittunut, ja olen se mikä olen. Ikä todellakin helpottaa tiettyjä juttuja.

Tänään päästin myös hömppäpuoleni iloisesti valloilleen ja lueskelin hihitellen 1930-luvun chick lit -romaania. Aivan loistavaa höttöä. Miksei nykyään tehdä samanlaista? Kaikki himoshoppaajat ja monet muutkin avioliitonmetsästysromskut (joita ei pysty lukemaan voimatta huonosti) jäävät näillä 16-0. Nih.