*hauh*

Makasin koko päivän reporankana sohvalla, nukuin 12 tunnin yöunien täydennykseksi varmaan 6 tuntia ja niistin kuin norsulauma. Great.

Saadakseni jotain muuta ajateltavaa avasin telkkarin. Neloselta tuli hömpäppäppää-tyylinen "pohdintadokkari" sinkkuuden ihanuudesta ja kurjuudesta. Makasin sohvalla silmät puolitangossa ja kuuntelin tavallisten brittinaisten ja pikkujulkkisten pohdintoja aiheesta. Tavallista, pinnallista, hupaisaa, säälittävää ja kaikkea siltä väliltä. Kun joku nippanappa parikymppinen mimmi selosti alahuuli väpättäen, ettei elämällä ole tarkoitusta ilman miestä, mua alkoi ärsyttää. Hei pliis, get a life and enjoy your freedom years, luvvie!

Yksin sairastaminen on helpottavaa ja kamalaa. Helpottavaa siinä mielessä, ettei tartuta tautiaan kehenkään toiseen, saa niistää kilpaa sen norsulauman kanssa keskellä yötä, voi saada ne kolme hinkuyskäkohtausta minuutissa säikäyttämättä ketään hengiltä ja voi kuorsata nenä tukossa hyvällä omatunnolla (ilman, että huonounilahjainen, mutta itse kovaäänisesti aina hirsiä vetelevä mies herättää kolme kertaa yössä ja saa raivareita, vaikka sille itselle ei saa kuorsaamisesta huomauttaa, se kun on pikkuasia...).

Kamalaa sairastaminen on siinä mielessä, että kauppaan ja apteekkiin tulee raahauduttua sulaa itsepäisyyttään vaikka missä kondiksessa, sillä kavereita ei viitsi vaivata tai ne ovat töissä. Jos on itse huonossa kunnossa, voi tuntea olonsa myös hieman turvattomaksi. Ainakin äiti tuntee olonsa turvattomaksi, jos sille sattuu vahingossa paljastamaan tilansa. Onneksi nyt on kyse vain perusflunssasta; kun useampi vuosi sitten sain melkein kahden viikon kuumeen, laahasivat äiti ja isä minut ensin yksityiselle lääkäriin ja sitten luokseen sairastamaan kolmen päivän 40-asteisen kuumeen jälkeen. Tuntui pikkuisen nololta, mutta toisaalta huojentavalta.

Nyt voisi taas vaihteeksi mennä nukkumaan, jotta tästä taudista pääsisi joskus eroon.