Hetki lyö...

Aamu valkeni aurinkoisena ja kirkkaana, ihana suorastaan. Vastaan asteli raikkaita ja selkeitä ihmisiä, jotka olivat varmasti heränneet viideltä sminkatakseen itsensä kuntoon.

Minä sen sijaan seisoin silmät ristissä ja ryhdikkäänä kuin karvaiset sukulaisemme konsanaan bussipysäkillä pikaisesta aamun pikamatkasta hengästyneenä. Tukkamalli oli suoraan lastentarhasta, kengät tuntuivat aamu-unisesta liian korkeilta ja silmäpussit olivat Derrickin luokkaa. Täydellistä.

Aamu alkoi uneliaasti, paljon paperitöitä ja soittelemista joka suuntaan. Toiminta kuitenkin oli vaihtelevaa. Sanojen etymologiat menivät uusiksi ja flunssan nujertama ääni oli kovilla. Odotin hetkenä minä hyvänsä muuttuvani omenavatsaiseksi sveitsiläiseksi, joka nahkaisissa polvihousuissaan jodlaa riemukkaasti. Kuulostin luultavasti enemmän hinkuvalta hyeenalta, ja tuloksetkin olivat laihanpuoleiset.

Onneksi mikään ei kestä ikuisesti, ei työpäiväkään. Tepsuttelin työkaverin kanssa pidemmän reitin, jotta saimme nauttia auringosta. Nyt pitäisi mutustaa jotain terveellistä ja mennä treenaamaan. Flunssan jälkeen pitää taas aloittaa alusta; pelistä tuijottaakin kaksijalkainen valas, joka liikkuu kovin sutjakkaasti maalla...