Hiljaiset illat

Viime päivinä olen ollut vehreyden ja rehevyyden vanki, ihailija ja ihmettelijä. Sateiden vuoksi koko luonto on tuntunut röyhähtäneen uskomattomaan kasvuun ja rehentelyyn.

Pieni synnyinpaikkakuntani tuntuu tällaisella ilmalla olevan luonnon armoilla. Nurmi ja heinikko kasvavat, pensaat ja puut levittäytyvät peittäen taakseet talot ja rakennukset. Tuuli ja myrsky ajavat ihmiset sisälle. Vain minä kuljen Amorphis seuranani teitä pitkin.

Katselen vanhoja taloja, jotka hiljalleen rapistuvat paikoilleen. Niiden pihalla istuu joskus rollaattorin kanssa hiljalleen kulkeva vanhus, joka katselee ympärilleen kuin muistellen niitä aikoja, jolloin umpeen naulatuissa ikkunoissa oli verhot ja ikkunanlaudalla pelargonia. Lopulta vanhus lähtee taivaltamaan vanhustentaloja kohti.

Toisaalle rakennetaan mahtailevia taloja, rumia konehalleja ja kömpelöitä kauppoja. Niiden ympäristö näyttää kuolleelta, kliiniseltä ja aneemiselta. Vanhojen talojen ympärillä syreenit kukkivat, puut taipuvat tuulessa ja heinikko vilisee ketokukkia. Eräässä talossa asuu vanha nainen, joka ei vuosiin ole juuri hoitanut puutarhaansa, joku sukulainen käy toisinaan ajamassa kulkutiet pitkään heinään ja nurmeen. Ehkä juuri sen vuoksi hänen pihansa on niin kaunis; sen villiintyneisyydessä kukat tuoksuvat, puut peittävät harmaantuneen rakennuksen ja syreenit aateloivat romahtamispisteessä olevan ulkorakennuksen. Vanha nainen istuu lahossa keinussa säästä välittämättä ja katselee valtakuntaansa. Näen katseessa ylpeyttä.

Pohdin usein myös lapsuudenkotini kohtaloa. Olen sen suojissa elänyt muutamaa ensimmäistä elinvuottani lukuunottamatta sen ajan, minkä täällä vietin. Ylioppilaaksi tulon jälkeen lähdin maailmalle. Rakastan tätä vanhaa talonrotiskoa, pihaa, puita ja rauhaa. Toivon, että vanhempani voivat asua tässä mahdollisimman pitkään. Sen jälkeistä aikaa en halua ajatella. Vaikka en kaipaakaan tälle paikkakunnalle takaisin, haluaisin voida siirtää tämän talon ja pihan jonnekin muualle. Kun istun taas tänä iltana vanhan huoneeni sängyllä lukemassa, kuuntelen vanhan talon tarinoita, tuulen huminaan puissa ja sateen ropinaa peltikatolla. Se kaikki pidättää minua vielä hetken. Sitten maailman kumu kutsuu minut taas mukaansa.

Kirjoitettaessa soi Skepticism: Farmakon