Identiteettiongelmia

Minulla on ison ja ruman äijän musiikkimaku. Kuulemma. Olin jotenkin järkyttynyt. Voiko musiikkimaun määritellä vain koon ja sukupuolen perusteella? Siis juu, minä en kuuntele mitä kevyttä kesäpoppia, kikkailevaa fuusiojazzia, tygyä teknoa tai ilmavaa klassista. Musiikkimakuni on varsin... raskas.

Minä en ole pieni ja sievä. (Vaikka kaverin ladonovenkokoinen pikkuveli väittikin.) Minulla ei ole pieni ja sievä ääni. Kuulostan tarvittaessa sumutorvelta, jaksan kantaa raskaita laatikoita ja korkkarit jalassa katson isoa osaa miehistöstä samalle tasolle tai alaspäin. Mutta silti... Olisikohan sittenkin pitänyt olla soittamatta niitä humalaisen hirven lailla eteneviä dööds-levyjä vieraiden kuullen?

*

Musiikinkuuntelu on vaarallista ja koukuttavaa. Kaiken hauskinta on huomata omat musiikilliset snobisminsa, (salaiset) paheensa ja taipumuksensa langeta ns. helppoihin ratkaisuihin.

Musiikkimakuni on sekoitus metallia, raskaampaa rockia, jazzia, klassista musiikkia ja etnomusaa. Kyseisten musiikinlajien sisällä olen valikoiva kuin nirso lapsi, joka tykkää-ei tykkää-tykkää. Oikeassa ympäristössä tosin moni ei tykkää -lajinen musiikki toimii kuin saksalainen auto.

Metelipuolella kuuntelen enimmäkseen (melo)deathia, raskaampaa goottimetallia (ei siis mitn Within Temptationia...), doomia, perusrässiä, perusmättömetallia ja valikoitua bläkkistä. Hauskinta on se, että monesti genrerajat venyvät ja paukkuvat. Vielä kuutisen vuotta sitten esimerkiksi koko viking metal-/folkmetal -konsepti (Bathorya lukuunottamatta) oli mielestäni melkein yhtä hupaisaa huttua kuin gigelihevi. Siis c'mon jengi painelee sarvet päässä ja kupeella eteenpäin hirveällä ruttauksella tai liehuu keskiaikapuvuissa kohti skandinaavista kansansielua...

No, viisi vuotta sitten sain itseni kiinni ilmakitaroinnista Unleashedin tahtiin. Seuraavaksi huomasin lainaavani Falkenbachia kirjastosta. Kolme vuotta sitten heilutin tukkaa julkisesti ja antaumuksella FME:ssa, kun Amon Amarth örisi letit ja kessit liehuen. Viime kesän Tuskassa moshasin rivissä kaverieni kanssa siinä vaiheessa, kun Amon Amarth ruttasi kivitalonkokoisella dööds-soundillaan. Ennakkoluuloista pääseminen on kuulemma aikuistumisen merkki.

Tähän asti äärimetallin ystäväksi profiloitunut tuttavani tunnusti taannoin, että kuuntelee kotona kaikkia niitä kasaribändejä, joilla oli iso tukka, leveät olkatoppaukset, monikerroksiset stemmalaulut, ainakin yksi herutuspaisutteluballadi, kolme kiloa meikkiä naamassa ja levynkansissa vähäpukeisia ja isorintaisia blondeja. Kun vielä sulattelin ajatusta siitä, että joku oikeasti kuuntelee Cinderellaa tai Rattia ihan vakavissaan, myönsi hän hankkineensa itselleen joululahjaksi koko Manowarin tuotannon. Rajoittuneena ihmisenä olin soittaa valkotakkiset paikalle; siis joku NAINEN hankkii koko Manowarin tuotannon. Ei jummarra.

*

Äijämisen(?) musiikkimakuni parissa pohdiskellessani tulin siihen tulokseen, että suurimmalla osalla miesystävistäni on ollut vähemmän äärimetallinen musiikkimaku kuin minulla. Siitä on tullut sinällään hupaisia ongelmia: "sitä örinää" on ollut ihan turha salakuljettaa Whitesnake-fanittajan himaan. "Sillä örinällä" on tosin herätetty pahimmassakin darrassa koomanneet alta aikayksikön: ensin asetetaan esimerkiksi Entombedin Left Hand Path soittimeen, sitten istahdetaan sohvalle mukavasti aamun lehden, teekupin ja voileivän kanssa, napsautetaan kaukosäätimestä soitin päälle ja kiskaistaan nupit kaakkoon. Toimii!