Jotain rajaa...

Lasten ja nuorten parissa työtä tehdessään tulee usein pohtineeksi rajaa sallivuuden ja välinpitämättömyyden välilä - samaan aikaan pohtii sitä, mikä on vastuun kantamista ja mikä ylihuolehtimista. Kuten muutkin rajat, nämäkin ovat häilyviä.

Lapsista ja nuorista on moneksi kuten meistä aikuisistakin. Samat piirteet, niin hyvät kuin pahatkin, ovat nupullaan tai jo täydessä kukassa. Usein pysähdyn miettimään: Mitä heistä tulee myöhemmin?

Junassa eräänä lauhkeana päivänä joku poika kertoi ylpeillen kaverilleen isänsä maksavan hänelle kaksi euroa joka päivä, jos hän tekee läksynsä, istuvan vieressä ja katsovan että hän lukee kokeisiin ja antavan kympin, jos hän saa enemmän kuin vitosen kokeesta. Osa ynähteli kateellisesti, mutta kaikkein hurjimmannäköinen kaveri virkkoi vaivoin ivansa kätkien: "Eikö susta ole, ***tu, ite mihinkään? Sä kuulut niihin kermaperseisiin, jotka vinkuu koulussa kirjan olevan kotona, kun mutsi ei laittanut reppuun." Sitten poika heitti reppunsa olalle ja nousi ylös. "Ennen kun sä sanot mitään mummin asioiden hoitelusta ja siivouksesta, niin tiedoks vaan, mä saan muuttaa halutessani ens syksynä keskustaan systerin kämppikseksi kun lukio alkaa. Mä katsos osasin lukea itse läksyni, pedata sänkyni ja keittää aamupuuroni jo ekalla. Ollaan vissiin kehitytty vähän eri tahtiin. Moikka vaan."

Poika hyppäsi tukka liehuen junasta jättäen muut kiusaantuneen hiljaisuuden valtaan. Ensiksi puhunut poika tokaisi, että poistujalla "ei ole ikinä niin paljon rahaa kuin mulla". Muuta mutisivat jotain, mutta kukaan ei jatkanut keskustelua. Istuin viereisellä penkillä lehteni takana ja huomasin monen kuulleen keskustelun. Kaksi erilaista tarina kasvatuksesta.