Kaduilla Kallion

Laahasin tavaroitani pitkin Pengerkatua pimeässä illassa. Väsytti ihan älyttömästi, olo oli nihkeä ja nuhainen. Laukku painoi olkapäätä, asiat painoivat mieltä, flunssa on painanut äänen huonoon kuntoon. Katselin valaistuja ikkunoita ja mietin ihmisiä niiden takana. Askeleeni kopisivat asfalttiin ja veivät minua kohti asuntoani. Kiersin Torkkelinmäen kautta, kiertelin ja katselin Kalasataman suuntaan. Pian vanha näkymä olisi poissa. Kallion, Sörnäisen ja Merihaan kylkeen kasvaisi uusi asuinalue.

Tuttavani sanoi kerran Kalliota yksinäisten kaupunginosaksi. Sitä se ei ole ollut aina. Varakas porvaristo asui täällä aikanaan, sitten tilalle tulivat suuret työläisperheet, pienemmät perheet ja lopulta yksineläjät. Kalliosta voisi edelleen käyttää suomalaisen kirjallisuuden ja populaarikulttuurin kliseitä: suuri talo helisee kuin soittorasia niin Katri Valan runossa kuin todellisuudessakin. Tuttavalleni Kallio on todellakin yksinäisyyden kaupunginosa: hän on lähtenyt täältä kolmasti muuttaakseen yhteen miehen kanssa (Töölöön, Punavuoreen, Ruoholahteen) ja palannut yhtä monta kertaa pieneen sukuasuntoonsa Vaasankadulle. Hän on asunut Kalliossa aina yksin: ensin opiskelijatyttönä, sitten avo- ja avioeronneena naisena. Hän osti yli nelikymppisenä oman asunnon Flemarilta ja remontoi sen sillä periaatteella, että ollaan sitten Kallion friidu loppuiän. Hän aikoo lähteä Kalliosta muuhun olinpaikkaa vain jalat edellä. Minä kiertelen Kalliota iltaisin ja pohdin, olisiko minulla joskus varaa omaan asuntoon. Unelmointihan on kuulemma terveellistä...

Talossani asuu mummoja, joiden muistoissa elää edelleen vanha Kallio. Ajat ennen sotaa, sota, ajat sodan jälkeen, siirtolaiset, puliukot... Ja sitten lama, leipäjonot, prostituoitujen viipyilevät askeleet, opiskelijat, Kallion uusi porvarillistuminen ja nyt uhka lamasta. Yksi mummo sanoi kerran halveksivasti ja sotaisasti, että Punavuori on nykyisin Sinivuori, kesytetty alue. Hän halusi uskoa, että Kalliosta ei värejä ja rosoja saada pestyä yhtä tehokkaasti. Hänelle aatteen palo on edelleen osa synnyinkaupunginosaa. Kummastakaan ei luovuta.

*

Seurustelin pari vuotta sitten miehen kanssa, joka melkein neljä kuukautta kestäneen suhteen jälkeen vain katosi (nyk.kaveri tunnetaan yleisnimellä Munaton maalta (tai jotain)). Silloin kun tähän partionimeen ei ollut vielä päästy, olin miehen luona eräänä viikonloppuna. Seisomme järven rannalla, ja hän tunnelmoi, kuinka mielelläni minäkin varmaan vaihtaisin kaupunkinäkymäni pikkukaupunki-idylliin. Muistan vieläkin, miten pala nousi kurkkuuni. Ajattelin ystäviäni, kulttuuririentoja ja työtäni. Ajattelin sisäpihoja, kusentuoksua porttikongeista, kivijalkaliikkeitä, tuhansia tarinoita, Karhupuiston kiskaa, monenlaisia ihmisiä, Harjutorin saunaa, pieniä mummoja, spurguja, Hakaniemen hallia, iltapiknikkejä Torkkelinmäellä, kävelyä Tokoinrannassa ja kirkontornia, joka kohoaa kaupunginosan ylle.

Kuulin ääneni sanovan: "Tänne ei kirkonkello kuulu. Olen aina asunut niin lähellä kirkkoa, että olen kuullut sen soivan. Vaikka en olekaan uskonnollinen, kutsun sitä sivistykseksi."

Muistan vieläkin se loksahduksen, jonka aikaansai miehen leuan tipahtaminen polviin. Hankala nainen Länsi-Suomesta, asuu nykyään Helsingin Kalliossa. Nokkavuuden ja ylpeyden takaava yhdistelmä.