Lähiöahdistus (kliseitä piisaa)

Kävin kiinnostavalla, lämminhenkisellä ja hyödyllisellä yritysvierailulla tänään. Päivä oli pitkä ja antoisa. Kun ohjelma oli ohi, kiitokset kiitelty ja lähtö edessä, lähdin suunnistamaan kohti juna-asemaa. Kaikki paikallaolijat kuuluvat autoilevaan luokkaan, joten kulkuohjeet olivat hieman epäilyttävät. Tsekkasin tilanteen myös kartasta ja hyvään suuntavaistooni luottaen lähdin karttamuistelun ja ohjeiden perusteella radan suuntaan. Vaikka keli olikin sateinen, ajattelin pienen kävelyn tekevän hyvää.

Alku oli lupaava. Astelin rivakasti oikotietä, jonka piti viedä radan vierelle. Äkkiä tie loppui aitaan. Ihan uuteen, tanakkaan ja ivalliseen aitaan. Ei hemmetti. Heitin sateenvarjon kainaloon ja sipsuttelin aidan viertä hetken, kunnes löytyi ylityspaikka. Jatkoin voitonriemuisena matkaa. Saavuin seuraavalle aidalle, jonka ei myöskään pitänyt olla siinä. Nyt jo alkoi harmittaa. Kipusin taas yli. Pääsin sille radan vierellä kulkevalle polulle, joka päätyi kerrostalon umpipihaan. Kiersin laajan lenkin, jotta pääsin eroon betonimurjusta ja jatkoin kohti asemaa. Koska olo oli nihkeä, päätin hakea jotain hyvää kaupasta. Lounaastakin oli jo aikaa, nälkä vaivasi.

Seisoin kassajonossa Play-kaakao kädessäni. Edessäni seisoi nainen paplarit päässä ja hänen edessään pöllyiseltä vaikuttava teinipariskunta julisti jollekulle viholliselle(?) puhelimeen, että he ovat ***tu tän **tun lähiön, ***tu kovimmat, ***tu, jotta ***tu, sopii ***tu tulla ***tu koettamaan, ***tu. Sipsuttelin odottelemaan junaa, joka laahautui hitaasti mutta varmasti keskustaan.

Asun Helsingissä kantakaupungissa. Olen asunut myös pienen kaupungin keskustassa, keskisuuren kaupungin keskustassa, keskisuuren kaupungin lähilähiössä ja keskellä landea - sekä Suomessa että ulkomailla. Pidän kaupungissa asumisesta, on se sitten pieni tai suuri - mieluummin suuri.
Toisaalta vuosi keskellä lehmiä ja vehreää brittiläistä maaseutua oli myös ihanan rentouttava. En kyllä varmaan kykenisi muuttamaan pysyvästi maaseudulle Suomessa, sillä pitkät välimatkat ja keskustalainen perusklangi ahdistavat jo ajatuksenakin.

Kukin saa asua, missä haluaa. Ymmärrän maaseudulla asuvia kavereitani, joille maanvelijelysammatti, luonto, hiljaisuus ja halu antaa lapsille luontoympäristö menevät kaiken edelle. Ymmärrän kavereitani, joita ajatus ratikkareittien ulkopuolella asumisesta ahdistaa. Ymmärrän niitä, jotka asuvat vanhoissa pienlähiöissä, jotka ovat kohtuullisen lähellä. Mutta en ihan oikeasti ymmärrä niitä, jotka asuvat Espoossa tai Vantaalla keskellä metsää lähiöissä, joissa palvelut ovat miten kuten ja joissa perheissä on pakko olla kaksi autoa.

Kaikki ihmiset muuttuvat ja maailma muuttuu. Yksi parhaista ystävistäni osti paritalon puolikkaan espoolaisesta metsälähiöstä. Talo on ihan kaunis, mutta kaupat ja palvelut ovat kaukana. Bussimatka Leppävaaraan tai Helsinkiin kestää ikuisuuden, ja ystäväni valittaa, että koska mies kulkee autolla, hän on jumissa Espoossa, eikä kukaan tule koskaan käymään. Eikä hän nyt jaksa aina minnekään lähteä, kun ei ole sitä autoakaan.

Helsinki ei ole maailman napa, eikä maailman upein kaupunki. Asun silti siellä mielelläni. Piikki lihassa on työmatka, jonka aikana pääsee pohtimaan sitä, että kuka hemmetti on oikeasti sitä mieltä, että YTV:n touhu toimii. Joka-aamuinen jännitys: tuleeko se bussi vai ei...