Mitä sä luet?

Luen paljon ja monenlaista. Jatkuvasti. Sekaisin. Kaikkialla. Kuulun myös ihmisiin, joista on hauskaa tietynlaisia (naisten) opaskirjoja. Ei siis miehenmetsästysoppaita, mutta hauskoja eri aikakausien opaskirjoja siitä, miten täällä pallolla nyt pitäisi pärjätä. Niistä voi nykytyttö oppia monenlaista - solmimaan solmion (ellei iskä olisi sitä jo opettanut), avaamaan tukkeutuneen viemärin, tervaamaan veneen, kattamaan pöydän 1930-luvun tyyliin, käyttämään viuhkaa, keittämään Juuri Oikealaista Teetä, ajamaan automobiilia sekä näyttämään freesiltä krapulassa (ehkä).

Suurin suosikkini on Marjorie Hillsin Live Alone and Like It: A Guide for the Extra Woman vuodelta 1936. Mahtava kirja, joka ei todellakaan ole mikään vanhapiikaopas tai sinkkuelämämäinen miehenmetsästysraamattu. Sen sanoma on yksinkertainen: elämä on turhan lyhyt tuhlattavaksi turhaan typeryyteen, siksipä naisen pitää itse tehdä itselleen loistoelu. Ei ole ihan kaikille naisille - eikä kyllä myöskään miehille - valjennut. Osa naisista kun odottaa miehen tekevän elämästään ihanan. Moni mies taas luulee, että miehettömän naisen elämä on niin kurjaa, että kuka tahansa suurin piirtein urospuolinen kelpaa. Ettäjee.

Luen edelleen suurella mielenkiinnolla kaikenlaisia vanhempia opaskirjoja. Ne ovat melkoisia kuvia omasta ajastaan ja trendeistään. Osa niistä on ollut aikanaan vallankumouksellisia, osa taas peruskauraa. Muutama kasarin juppikulttuurin huippuvuotisista opuksista ei kasarin takavuotisesta muodikkuudesta huolimatta aiheuta muuta kuin irvistelyä, siksi huonosti kirjoitettuja ja tekonäppäriä ne ovat. Verratuna uusimpaan lukemaani nk. opaskirjaan ne ovat kuitenkin puhdasta neroutta. Kaverini kun lainasi minulle Viivi Avellanin Sinkkunaisen käsikirjan, kun arveli minun tarvitsevan "kevyttä piristystä". Mitään niin kamalaa en ole lukenut vähään aikaan. Kinkkuelämää-fani (kaveri) meets Sarah Jessica Parker, hyis*tana -tyypin (minut). Kaveri sanoi, että se on "pienin osin ihan hauska". En kyllä huomannut...

Olen kirjoittanut ja lukenut viime ajat pääasiassa tiukkaa asiaa. Asiatekstejä, tietokirjoja, vakavahenkistä kaunokirjallisuutta, elämäkertoja, lisää tietokirjoja, tutkimuskirjallisuutta, teorioita... Ilman tätä korkealaatuisen asiakirjoittamisen määrääkin Viivin pimuteos olisi ollut tuskallista lukemista. Niiden jälkeen se aiheutti melkein ripulin. Siis oikeasti, miten mikään firma on kehdannut julkaista sen? Päätin lukea sen loppuun asti, mutta en vain pystynyt. Olen siis varmaan sitten vääränlainen sinkku. Minulla on siis elämä miesten, shoppailun, krapulan ja viinan sijasta. Jos teoksen tarkoitus on olla hauska (ei ole), voimaannuttava (ei ole), kohua herättävä (ei ole), humoristinen (myötähäpeä ei ole huumoria) ja uutta tuova (ei tuo), pieleen menee. Sinkkuelämää-sinkkuja on onneksi ainakin Suomessa onnellisen vähän. Tällaisen scheissen jälkeen on helpottavaa lukea Arne Toftegaard Pedersenin ihanaa teosta Urbana odysseer - Helsingfors, staden och 1910-talets finlandssvenska prosa. Siinä Helsinki elää ja hengittää jo ennen Tulenkantajia. Ah! <3