Ponyboy ja pari muuta

Kirjallisuuden opiskelijalle kehittyy vuosien saatossa ärsyttävä piirre - Äärimmäisen Tiedostava Lukeminen. Sen saa toisinaan napsautettua nk. pois päältä, joten hömpän lukeminen onnistuu suhteellisen vaivatta. Vaikeinta tämän tiedostavuuden kanssa on romaaneilla, joista sattui pitämään huomattavasti nuorempana ja vähemmän tiedostavana - vaikka jo silloinkin jotenkin hiffasi, että yleisestä ihanuudesta huolimatta kokonaisuudessa jokin klikkaa.

Pidän edelleen monista nuortenkirjoista, myös niistä vanhemmista ja traditionaalisemmista, jotka tiedostavan lukemisen jäädessä päälle ärsyttäisivät. Olen aivan hulluna Uuden Kuun Emiliaan ja Anna-kirjoiin, joissa minulla on päähenkilöiden lisäksi lukuisia suosikkihahmoja. Monet kirjojen kohtaukset ovat piirtyneet mieleeni selkeästi, niin selkeästi, että tuntuisi melkein pyhäinhäväistykseltä nähdä ne elokuvassa. Siksi uusien suomennosten lukeminenkin on ollut vaikeaa. Aikoinaan ne puuttuvat suomennokset tuli luettua englanniksi.

Anna on helposti lähestyttävä hahmo, josta tulee uskomattoman ärsytävä kotiäiti - miksi ei Anna jatka kirjoittamistaan ja kapinaansa?! Anna-sarjan taso huononee välittömästi Annan naimisiinmenon jälkeen. Uuden Kuun Emilia oli lapsena vaikeammin lähestyttävä, mutta nyt aikuisena huomattavasti monipuolisempi ja monisyisempi hahmo, jolla on sisua vaikka mihin. Vaikka Emilia saisi liudan lapsia, ei hän jättäisi kirjoittamista. Leimahdukset eivät sallisi sitä.

Olen lukenut monet aikuisten teokset liian nuorena ja saanut niistä elinikäisiä traumoja. Steinbeckin Punainen poni järkytti kovasti alle kymmenvuotiasta, samaten Hemingwayn Vanhus ja meri. Oma lukunsa oli myös Humiseva harju, jonka rajua tenhovoimaa en pystynyt vastustamaan. Siksipä kyselin mummilta teoksesta, ja hän luki sitä minulle ääneen.

Koska olen muutenkin erikoistunut tekemään kaiken elämässäni väärässä järjestyksessä, luen nykyisin varsin paljon nuortenkirjoja. Kun on nuorisopuolella töissä, on hyvä pitää varastossa monenlaisia lukuvinkkejä teinien varalle, sillä kirjallisuus avaa pahimmillaan ja parhaimmillaan vaikeitakin tunnelukkoja ja toimii tunteiden tulkkina. Esimerkiksi Kira Poutasen Ihana meri (anoreksiakuvaus) on ollut monen tytön mielestä silmiä avaava kirja.

Joskus on kuitenkin kirjoja, joissa on vain sitä jotain. Kukaan ei oikeasti osaa sanoa, mitä se on, mutta ne vain puhuttelevat yhä uusia lukijoita. S.E. Hintonin Me kolme ja jengi kuului niihin kirjoihin, joihin lähes kaikki lukijat rakastuvat. Sitä on luettu Suomessakin pian 40 vuotta, silti sen tenho ei katoa. Kolmen veljeksen ja heidän ystäviensä tarina vie mukanaan ja kertoo sen, mikä maailmassa on oleellista: välittäminen, rakkaus ja hyvä omatunto. Moni tuntemani ongelmanuori palaa kirjaa yhä uudelleen, koska se antaa toivoa. Se ei moralisoi, anna valmiita vastauksia tai silittele, mutta antaa toivoa erilaisten ihmisten rauhaisasta rinnakkaiselosta. Se on yhtä kipeän kirpeä kuin elämä itse.