Pseudorehellisyys

Pidän itseäni hyvänä ihmistuntijana. Pystyn yleensä arvelemaan ennalta, tulenko uuden ihmisen kanssa toimeen vai en. (...onko tiedossa sielujen sympatiaa vai highway to hell...)

Miesten suhteen tuurini on ollut hieman huonompi, mutta ennakkoarvioini ovat pitäneet paikkansa kaikenlaisten viheltäjien kohdalla, mutta kahdesti se on pettänyt pahasti. Kummallakin kerralla notkahdus on tapahtunut tavallisten ja rauhallisten miesten vuoksi - juuri sellaisten kaverien, joiden mielestä tosimies käy intin, ei kuuntele Antti Tuiskua, tarjoaa naisille baarissa, avaa naiselle oven, kuuntelee murheita viinilasin äärellä ja jota itseään saa avata tuntikausia oluella saadakseen selville, miksi mieli on maassa.

Kyseinen miestyyppi paheksuu suuresti pettäjiä, jättäjiä, donjuaneita, suurten sanojen sanelijoita ja fruittareita. Se vakuuttaa luotettavuuttaa ja ennalta-arvattavuuttaan - kunnes katoaa ennalta arvaamatta naisen elämästä pikaisesti kuin gruusialainen käytettyjen autojen kauppias kymenlaaksolaiselta torilta. Hänestä ei saa elonmerkkiä mistään - ja kun harva nainen harrastaa suurimittaista häirintää, jää mysteeri selvittämättä.

Sitä jää pohtimaan, että mitä sitä nyt on (muka) tehnyt väärin... Huomasiko mies vain kiinnostuneensa äkkiä enemmän naapurin miehestä/naisesta, exästään, naisesta baarissa, naisesta lähikaupasta vai naisesta netissä. Vai jäikö kaveri auton alle? Muuttiko Brasiliaan? Hurahtiko uskoon?

Mitä tahansa, pseudorehellisyys näyttää maan perivän...

Kirjoitettaessa soi Dead Can Dance