Pullat uunissa

Olen kuunnellut sitä nyt noin kuusitoista vuotta.

Olen kyllästynyt siihen monta kertaa. Olen lausunut mielipiteeni useasti. Se muokkautuu aina uusiksi, mutta pysyy oikeasti yhtenä ja samana. Sillä syyllistetään. Se aiheuttaa syyllisyyttä. Se on jokaisen "oma päätös". Sitä pidetään kansalaisvelvollisuutena. Oikeasti sitä ohjataan ulkopuolelta. Siihen yritetään vaikuttaa. Sillä arvotetaan. Sillä ahdistellaan. Se on iloinen asia. Se tuo pohjattomasti pahaa mieltä. Se ahdistaa. Se on yhdistänyt ja erottanut. Se vaikuttaa työhön. Se vaikuttaa parisuhteeseen. Oikeudesta siihen yksin tai samaa sukupuolta olevan kumppanin kanssa keskustellaan. Oikeudesta sen ehkäisyyn väitellään.

Kyse on tietysti lapsen hankkimisesta, lisääntymisestä ja maan täyttämisestä. Elämänmuodosta, joka kaikkien pitää tuntea omakseen, jos Matti Vanhasta ja muita hänen kaltaisiaan on uskominen.

Viime aikoina tuttavapiirissäni on ollut todellinen vauvabuumi, ja tahti vain kiihtyy vuoden loppua kohti. Olen ostanut hennonvärisiä ruusuja, pieniä pukineita, cavaa, vaippoja, katselukirjoja, bändipaitoja, kylpykirjoja ja tutteja pienokaisille sekä nähnyt lukuisia pieniä nöpönenuja tuhisemassa vaunuissa ja koppasissa. Monelle tuttavapiirissäni edessä on varsin uusi ilmiö. Minä olen seurannut samaa ilmiötä jo vuosia.

Osa lapsuudenystävistäni kun aloitti huomattavasti aikaisemmin perheen perustamisen. Moni heistä on suurista perheistä, heille monta lasta on itsestään selvä asia, josta ei tarvitse edes keskustella. Jos kenties lapsia niin monta ei tulisikaan, ne tulisi hankkia nuorina. Ennen 25 ikävuotta. Ihan saletisti.

Siinä seurueessa minä olin outo lintu. Olin iloinen ystävieni onnesta, mutta en ymmärtänyt heidän intoaan pesärakennukseen. He tulivat laukoneeksi ihan silkkaa ajattelemattomuuttaa monenlaista loukkaavaa, koska en vain ollut samasta puusta. En minä ollut valmis äidiksi. Minä istuin yliopiston lukusaleissa lukemassa, autoin ulkkarivaihtareita sopeutumaan, tein töitä niitä jostain saadessani, asuin pienessä opiskelijakämpässä, matkustelin vähillä rahoillani, rapsutin puistoissa koiria, olin tuttavistossa lapsenvahtina, tanssin osakunnissa ja kävin keikoilla.

Olen aina vihannut lapsenhankkimiskeskustelua, mutta huomaan palaavani siihen jatkuvasti - ehkä juuri sen ärsytyksen vuoksi. Lapsen hankkiminen ja hankkimattomuus + niiden keinot ovat juuri niitä henkilökohtainen muuttuu poliittisiksi -jankutuksia, joista keskustelu valtiovallan tasolla tuntuu erityisen falskilta. Kun sitten hra pääministeri loihee lausumaan siitä, miten ihmisten pitäisi elellä, tietää keskustelun viimeistään päässeen sellaisen muka-arvokeskustelun tasolle, jossa on vain häviäjiä. Ja ne häviäjät ovat tässäkin asiassa poikkeuksetta naisia. Puheen, katseen ja teon alla on naisen ruumis, josta hänen pitäisi kaiken järjen mukaan päättää itse ilman, että muut tulevat sorkkimaan. Kattia kanssa.

Perheen perustaminen ja lapsen hankkiminen ovat normi. Lapsen hankkiminen yksin, ilman sitä perhettä on normipoikkeama. Päätös olla hankkimatta lapsia on asia, jota täytyy perustella ja puolustella. Vastahakoinen lapsettomuus on edelleen tabu monessa mielessä.

Vaikka ihmisten odotetaan hankkivan lapsia, on lapsi epäsuotuisa asia naisen urakehitykselle. Lapsen hankkiminen yksin on epäilyttävä ja säälittävä asia naisen urakehitykselle ja altistaa hänet ympäristön puheille. Harkittu lapsettomuus on naiivi mielentila, joka kyllä muuttuu, kun "se oikea mies" osuu kohdalle, joten lapsetonkin on uhkaava tuleva äitiyslomalainen. Vastahakoisen lapsettomuuden tragediassa toisaalta kysellään, milloin jälkikasvua pukkaa, toisaalta varoitellaan lastenhankinnan jättämistä liian myöhään ja ohjeistetaan pseudotiedepaskalla kuunasennoista alkaen.

Samaan aikaan kun monessa perheessä opetellaan käyttämään rintapumppua ja totutellaan yökiljuntaan, itkee moni tuttava itsensä uneen siitä syystä, ettei ole vastaavassa tilanteessa. Samaan aikaan vauvabuumin kanssa tuli erobuumi. Eräskin ystävätär itki purkautuneen avoliiton ja kihlauksen jälkeen, että hän oli toivonut olevansa äiti 2010-luvun alkaessa. Toinen itki ihmisten ilkeyttä; hänellekin on tultu sanomaan mukaosaaottavasti, että "... voi miten ikävää, että ero tuli, tässä jo niiiiiin odoteltiin hääkelloja ja pientä jalkojen töminää." Tuollaisen voi sanoa vain aidosti ilkeä ihminen. Jos olisin ollut paikalla, olisin varmaan sanonut jotakin kovastikin rumaa. Esimerkiksi sen, ettei äitiys tee kenestäkään arvokkaampaa ihmistä - eikä ainakaan sanojan tapauksessa ole lisännyt älyä ja empaattisuutta.

Kateus on katala tunne. Minullekin on moni sanonut, että olen varmaan kateellinen perheellisille ystävilleni - kerran on jopa eräskin vajakki pitänyt kasvoista kiinni ja käskenyt katsoa silmiin ja vakuuttaa, etten ole kateellinen. (Siis oikeasti!) Katsoin levollisesti takaisin ja sanoin, etten ole tippaakaan kateellinen. Käytöstavaton vajakki päästi otteensa irti ja sihahti, että minun täytyy olla tunteeton ja kylmä ihminen. Minua lähinnä nauratti ja säälitti tämä ihminen, jonka levy on edelleen sama. Olisiko nyt 12. vuosi menossa.

Toisaalta moni lasta haluava on niin kateellinen perheellisille, ettei uskalla ottaa vastaa kutsuja pienokaisia katsomaan. Heidän iloonsa toisten puolesta sekaantuu kateutta, mikä aiheuttaa huonoa omatuntoa. Miten sitä ei voi olla iloinen ystävän puolesta?

En ole koskaan potenut vauvakuumetta. En ole koskaan ajatellut synnyttäväni. Olen aina sanonut, että jos hankin lapsia, haluaisin adoptoida. Ei minua haittaisi, jos suurella rakkaudellani olisi lapsia. Minä pidän lapsista ja teen nuorten parissa työtä.

Pidän itseäni huomattavasti enemmän kummitätityyppinä kuin äitityyppinä. Ei lapsettomuus tee minusta huonoa ihmistä. Ei se tee minusta vähemmän naista. Jos joku niin väittää, se on hänen oma häpeänsä.