Rautapihasta Rivendelliin

Aamu alkoi niin huonosti kuin saattoi: koko yö meni valvoessa tietöiden vuoksi. On se mukavaa, että yöllä saa vetää asfalttiporalla Kalliossa, kun mukan mihinkään muuhun aikaan ei voi porata. Korvatulpista huolimatta sain unta vasta kahden jälkeen. Kun kello soi vartin yli kuusi, oli tulla itku. Löin kellon kiinni ja heräsin 6.40. Minulla oli 20 minuuttia aikaa ehtiä bussille. Jollain konstilla seisoin silmät ristissä, vaatteet päällä ja oikeat kamat mukana pysäkillä minuutin ennen bussin tuloa. Koko työmatka meni meikatessa pikimustia silmänalusia piiloon. Samassa bussissa ollut työkaveri myönsi suoraan, että näytän järkyttävän väsyneeltä. Puoli tuubia valokynää pelasti sen verran, että hän arvioi minut erotettavan vampyyrista. Tänks.

Työpäivä sen sijaan sujui varsin mukavasti. Kaikkea pientä sähläystä sattui, mutta se ei haitannut. Kun lähdin töistä, oli ihan hyvä olo. Päätimme työkaverin kanssa myöhäislounastaa ravintolassa, joten lyllersin kotiin varsin autuaana. Kotona nukahdin vahingossa masuni viereen sohvalle, ja illan tanssitunnille tuli kiire. Vaikka tunsin itseni jälleen kerran todella pöljäksi keikkuessani siellä musiikin tahdissa, oli minulla hikisen tyytyväinen olo.

Illan olen tehnyt laiskasti töitä ja vain ollut. Nyt pitäisi mennä nukkumaan, vaikka huomenna töihin saakin mennä paljon myöhemmin. Toivottavasti uni maittaa, ja huomenna olen pirteämpi. On ikävä survoa piilareita silmiin, kun niissä tuntuu väsymyksen vuoksi olevan kaksi kiloa hiekkaa.