Rohkeus

Olin ihanissa juhlissa. Tunnelma oli lämmin, vaikka sää oli mitä kamalin. Meitä oli pieni ja tiivis porukka todistamassa kolmen ihanan ihmisen onnea. Katselin vierasjoukkoa, jota yhdistivät toiveet pienen perheen onnellisesta tulevaisuudesta. Olimme kaikki erilaisia kaikin mahdollisin tavoin. Silti juteltavaa riitti.

Matkatessani kotiin juhlien jälkeen pohdin taas erilaisia elämän ideaaleja. Pieni perhe oli syntynyt epätodennäköisistä lähtökohdista, ilman suuria odotuksia ja muodostunut rauhassa. Ajattelin ystävätärtäni, iloitsin hänen onnestaan ja ihailin hänen rohkeuttaan. Hän uskalsi vielä kaikkien vaikeuksien jälkeen heittäytyä, uskoa ja toivoa. Se kannatti.

Mietin itsekseni, että olen hiljalleen menettänyt oman uskallukseni ja uskoni rakastumiseen. Olen aina ollut kohtuullisen varovainen tunteissani, eikä se ole kamalasti iän myötä helpottanut. Siinä mielessä olen nyt onnellisessa tilanteessa, että tämän ja parin viime vuoden katastrofien jälkeen miessukupuoli muussa kuin kaveriroolissa kiinnostaa tismalleen yhtä paljon kuin kilo skeidaa.

*

Luin Suhteet-osion rumuuskeskustelua, niin tuttua juttua. Suomalainen kasvatustyyli muka tukee sisäiden kauneuden arvostamista, mutta sen pääasiallinen tehtävä on saada ihminen tuntemaan häpeää itsestään - ainakin jollakin tasolla. Sen perussisältö on ihan raa'asti se, että kukaan ei kelpaa omana itsenä, vikaa löytyy aina. (Jos ei löydy, sitä löydetään. Piste.)

Kauniiksi ylistäminen on kärsinyt - kiitos baari-ilmaston - sen luokan inflaation, että jos joku mies baarissa kutsuu kauniiksi, saan usein joko spontaanin naurukohtauksen tai katson yhtä spontaanisti vinoon. Sille ei voi mitään, jos tyyppi tuntuu yhtään vain yhden asian perässä ravaajalta. Kun yleensä asia vielä tunnustetaan katse tiivisti rintavarustukseen suunnattuna, tulee asia harvinaisen selväksi. Puhuin yhden kaverini kanssa, että homma juontaa juurensa jo ala-asteelle, jolloin kiusaajat huutelivat "aivan vitun kauniiksi", yrittivät tarttua kiinni ja röhöttivät päälle. Siinä taantuu sekunnin murto-osassa seitsenvuotiaaksi, jota hävettää ja nolottaa ja jonka pitää säilyttää kasvonsa keinolla millä hyvänsä.

Naisen ulkonäköä on saanut aina arvostella miten on halunnut. Jos sitä ei ole sietänyt, on sitä pidetty pikkumaisena ja merkkinä huonosta itsetunnosta. Jos nainen on tyytyväinen ulkonäköönsä, pidetään sitä omahyväisenä, ei suinkaan terveenä suhtautumisena. Kaverini kertoo usein tarinaa kauppakorkean kahvilasta, jossa totesi pöytäseurueelle ulkonäkökeskustelussa, että on ihan tyytyväinen itseensä. Kaksi miestä oli sitten jahkannut seuraavan vartin (koko ajan eestaas zoomaten), että kai sinä nyt JOTAIN sentään muuttaisit.

Jokaisella on kauniita ja rumia päiviä - fiiliksen mukaan. Viime aikoina niitä kauniita päiviä ei allergioiden, sairastelun ja liikuntakieltoilun takia ole juuri ollut, kun olokin on ollut kohtuullisen känkkä. Onneksi meikillä saa ihmeitä aikaan. Tai ainakin niin uskoo. :)