So fell autumn rain...

Kaveri houkutteli baariin tulevana viikonloppuna. Ei saa minusta seuraa, sillä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ehkä sentään on pari keikkaa, joita voisi harkita. Silti voi käydä niin, että työt, kirjakasa ja uni voittavat.

Poden tällä hetkellä aivan totaalista baarikypsähdystä, mutta synkän metallijyrinän parissa sitä viettäisi aikaansa kovin mielellään. Saisi ajatukset työstä ja muusta ikävästä pois.

Kaikille asioille on aikansa. Nyt on se aika, että istun kotona lukemassa, kuljen kaverien kanssa iltalenkillä ja kahvilla ja menen ajoissa nukkumaan. Kun keikkaruletti pyörähtää kunnolla käyntiin, löytää minut taas keikkapaikkojen hämärästä ja kulkemasta sateista asfalttia. Nyt askeleeni eivät kulje aamuöiden filosofisia bulevardeja vaan astelevat kotiin iltayön hektisempinä hetkinä ja vievät ajoissa unten maille.

Olen jotenkin varautunut viime syksyn perusteella joka suhteessa pahimpaan. Kiireinen ja vaikea työsyksy on nytkin tulossa, toivottavasti päästään edes vähän vähemmällä. Monenlaista stressitekijää on jo ehtinyt kasaantuakin, joten tarkkana saa olla oman jaksamisensa, opintojensa ja vapaa-aikansa kanssa.

Silti yksi asia on ihan sama: miessukupuoli on radeerattu elämästä yhtä tehokkaasti kuin viime vuonnakin. Kesäistä Kirpaisua ei saa Irvistykseksi (http://www.city.fi/yhteisot/blogi/irga/103428/) mitenkään, joten se pitää tukahduttaa omaan mahdottomuuteensa ja pitää kaikki muukin vastaava kaukana. Ei tuottane ongelmia tämänhetkisellä elintavallani...

Koska muutenkin kiihkeimpään työaikaan on ihan tarpeeksi tekemistä teinien ongelmissa ja emootioissa (kivaa meillä nuorisopuolella), yritän säästää itseäni eliminoimalla omat tunnemyrskyni. Kuulostaa kylmältä ja kliiniseltä, mutta se on pakon sanelemaa. Vuoristoratamaisen ja tunnemustelmaisen deittailu- ja parisuhdehistoriani valossa on suoranainen ihme, että olen selvinnyt tietyistäkin päivistä menneisyydessäni saamatta kohtauksia tai huomautuksia. Silloin on mennyt iso osa energiasta sen ammatillisen fasadin ylläpitämiseen. Omassa työssäni kun pitäisi kyetä omat tunnemyrskynsä tukehduttamaan täysin ja esiintymään uusasiallisena ja tyynenä, sillä asiakaskunnassa myrskyää ihan tarpeeksi.

Joskus sitä miettii lähes pakokauhuisena, että mitä tapahtuisi, jos ei oikeasti jaksaisi ylläpitää sitä työlleen olennaista julkisivuaan omien ongelmiensa kurimuksessa. Ikuisena kauhukuvana parin vuoden takaan muistan, miten olen käsitellyt kädet täristen, mutta muuten ulkoisesti viileänrauhallisesti teinitytön ongelmia kello kahdeksalta maanantaiaamuna täysin unettoman viikonlopun jälkeen, viikonlopun, jolloin silloinen seurustelukumppanini oli lopettanut suhteemme mahdollisimman raa'asti ja ikävästi. Kun nuori nainen suri hajonnutta seurustelusuhdettaan ja itki elämänsä tyhjyyttä, purin poskiani niin lujaa, että suussani maistui veri, kaivoin kynteni kämmeniini niin pahasti, että iho rikkoontui ja voin fyysisesti pahoin naistenhuoneessa tapaamisen jälkeen. Sen työviikon jälkeen podin kaksi vuorokautta tappavaa migreeniä yksin kotona. Koko viikon jännitys ja pingotus vaati veronsa, ja olin entistä väsyneempi seuraavalla viikolla. Siihen ei ole nyt varaa.

Tälle syksylle on työn vastapainoksi luvassa paljon ihanaa: oopperaa, klasaria, meteliä, teatteria, tanssahtelua ja pieniä kemuja ystävien seurassa. Lisää häitä on juhlinnassa, ja tiedossa lienee myön pienten jalkojen töminää.

En aio hankkia poppanakankaista keski-ikäisen tädin kulttuurikaapua, mutta ajattelin kiillottaa korkkarini ja valmistautua miedosti punaviiniseen syksyyni.