Something to remember...

Aina potiessani flunssaa tai jotain muuta tylsää oloa, känkkää tai kiukutusta aiheuttavaa tautia alan kuunnella lapsuusbiisejä. Siispä tämän päivän olen tehnyt töitä vaakatasossa youtuben tahdissa. Siinä vaiheessa kun pääsin E-Typeen asti, katsoin parhaaksi mitata kuumeen. Juu, onhan sitä pikkuisen. Nyt päässä soi E-Typen Africa, jota ei saa pois edes Leonard Cohenia kuuntelemalla. Huh. Kiitti vaan sille kaverille, jonka fanituksen vuoksi sitäkin liehulettiä joutui teininä kuuntelemaan...

Olen todellakin päivän aikana palannut 1980-luvun lapsuusvuosiin kaivamalla kaikenlaisia uskomattomia biisejä ja orkestereita esiin netin kätköistä. (Loudness, Molly Hatchet, Dogs D'Amour, Stryper, Vixen, Ratt, Cinderella...) Muutaman kerran on ollut pitelemistä niin naurussa kuin itkussakin. Tuoreemmat muistot löytyivät 1990-luvun dööds-pörinöistä. Kyllä sieltäkin melkoista kuraa löytyi, huvittuneisuusaspekti vaan ei ole (vielä?) niin suuri. Okei, ne truuiivl-bläkkisbändit kyllä jaksoivat ruiskia sillä sianverellä ihan reippaasti.

Musiikki toi taas monenlaisia muistoja menneistä vuosista ja fanituksista. Joskus sitä pohtii, että niinköhän sitä jämähtää jonkin tietyn aikakauden tyyliin kuten Riitta Väisänen ja kumppanit. Radalla on hupaisaa katsella niin kasarille jääneitä kuin palanneitakin - ja erityisesti aikakautta ihailevia teinejä. Seitsemäntoistavuotiaat, Mike Monroeta idolinaan pitävät rock-kuko(npoja)t ovat niin söpöjä, kuten tukka silmillä ja Megadeth-paidassa painelevat seiskaluokkalaisetkin. Jokainen sitten päättäköön, mitä pitää yli 4-kymppisestä miehestä, joka kulkee niissä Mike Monroe -kuteissa arjessa ja juhlassa (aidolle Monroelle tämä sallitaan...), viikon kajalit poskilla. Kovinkaan hellyttäväksi ei voi myöskään sanoa kaveria, joka yrittää näytää speedmetallistilta edelleen, vaikka elopainoa on tullut kolmekymmentä kiloa lisää (se vararengas pillifarkkujen päällä on pelottava, samaten ratkeamistilassa olevat housut...).

Koska menneissä rämmittiin, oli jossain vaiheessa pakko osua Bon Joviin, jonka kohdalla pelottaa edelleen se, että osaa niin kammottavan monia kasarin biisejä ulkoa. Bon Jovista on tullut samanlainen ikääntynyt stadionrock-yhtye kuin Metallicastakin. Oma Jovi-fanitukseni loppui New Jersey -levyyn ja Metallican kohdalla Black-albumiin. Toisin on käynyt parin saman aikakauden bändin suhteen. Pitkään harmittaa se, ettei aikataulullisesti ehtinyt kuuntelemaan Slayerin ruttausta jäähalliin varsinkin, kun koko Regn in Blood tuli vetäistyä läpi. Slayerin kohdalla kenelläkään ei ole varaa nauraa varsinkin, kun sedät soittavat parikymmentä vuotta itseään nuoremmat sällit suohon ja Tom Araya hymyilee harmaantuneen leveästi päälle.