The Dreaming Mind

Minusta on tulossa melankolinen, omissa maailmoissaan viihtyvä täti, mikä on jokseenkin noloa ja huvittavaa. Toisaalta olen kyllä aina ollut melankolinen, olen aina hortoillut omissa maailmoissani, olen ollut kummitätikin jo melkein 19 vuotta, olen aina ollut pikkuisen nolo tapaus ja olen kyllä kohtuullisen huvittavakin tapaus. Sinällään ei siis mitään uutta, siis. Silti jokin on muuttunut.

Koska teen aivan erilaisia juttuja kuin aiempina vuosina, vietän entistä enemmän aikaa itsekseni. Ei siinä mitään, olen aina ollut ihmisiä, jotka tarvitsevat paljon omaa aikaa, mutta olen toisaalta tottunut viimeiset kymmenen vuotta viettämään melkoisen eloisaa ja sosiaalista työelämää.

Viime vuosina päivän paras hetki - mukavasti työpäivistä huolimatta - oli usein se, että palasin kotiin ja sain olla ihan hemmetin yksin ja itsekseni. Nyt sitä tuntee elävänsä harvinaisen tylsää elämää, joka on suurelta osin omassa sisäisessä maailmassa vaeltelua ajatustyön lisäksi.

Sitä tuntee tavallaan seuraavansa maailmaa sivusta, pienestä heiluvasta lintuhäkistä. Maailma näyttäytyy aivan uudesta perspektiivistä. Minulle on tullut jotenkin valtava tarve analysoida kaikkea ja käpertyä tavallaan myös itseeni, mikä ei ole aina pelkästään hyvä asia.

*

Istuin viime yönä kirjan parissa sohvalla, kuuntelin musiikkia kuulokkeilla ja pohdiskelin työni aiheita ja ajatuksia. Olen usein pohtinut, haittaako vai auttaako musiikki työskentelyäni. Tällä kerta My Dying Briden auttoi saattamaan muutaman hajanaisen mietelmän kasaan.

Olen huomannut jumiutuneeni muutamaan samaan artistiin yllättävän pitkäksi aikaa. Saapa nähdä, kaivanko rinnalle uusia vai jämähdänkö näihin niin pahasti, etten pysty kuuntelemaan näitä lainkaan parin kuukauden päästä...

Kirjoitettaessa soi Candlemass: Solitude, Cathedral: Solitude