Toivoton tapaus, c'est moi!

Olen monessa mielessä äärettömän rasittava ihminen. Olen välillä uskomaton höpöhöpö, yleensä ainakin puhelias, mutta toisinaan en sano sanaakaan. Jos minua ei huvita, ei huvita. Yleensä kyllä huvittaa...

Tykkään viettää aikaani ihmisten seurassa, olla osa joukkoa. Toisaalta tarvitsen äärettömästi aikaa yksin. Minusta on myös ihanaa olla yksin joukossa. Kirjan lukeminen meluisassa kahvilassa tai baarissa on ihanaa, saa olla yksin, mutta muiden keskellä. Toisaalta esimerkiksi nyt on aivan ihanaa istua kotona yksin lukemassa ja tekemässä töitä. Kirjan seuraan käpertyminen nyt on ihanaa melkein missä tahansa.

Olen toivottoman ujo tietyissä tilanteissa. Jos minun pitäisi valita, pyydänkö kiinnostavan miehen puhelinnumeroa vai puhunko YK:ssa, olisi vastaus helppo. YK-puhe olisi lasten leikkiä siihen verrattuna, että pitäisi pyytää jonkun hottiksen numero. Siis se ei vain onnistu. En vain kykene saamaan suutani auki. Olen myös satavarma, että minulle ei numeroa annettaisi, se olisi toivottoman noloa. Toisaalta ajattelen niin, että jos mies ei numeroani pyydä, hän ei ole kiinnostunut. Silti sitä voi jälkiviisastella, ettei edes kysynyt. Mutku... :/

Nykyään olen tosin menneistä jo edennyt melkoisesti, sillä vielä seitsemän vuotta sitten ajatuskin keskustelun avaamisesta baaritiskillä tuntemattoman miehen kanssa olisi ollut mahdottomuus. Numeron pyytäjäksi minusta tuskin koskaan on. Saa kyllä kehitys kehittyä siinä vaiheessa melkoisesti...

Olen liian itsenäinen ja itsepäinen, mutta olen silti kovin sosiaalinen. Haluan luottaa muihin ihmisiin, mutta oikeasti en luota kehenkään. En osaa ottaa apua vastaan, kaikesta pitää selvitä itse. Jep, tällaiseksi friikiksi tarvitaan suotuisat perintötekijät, vainoharhaiseksi kasvattaneet vanhemmat ja monenlaisia sattumuksia. Olen itsestäni jollakin kummallisella tavalla toisinaan varsin ylpeä tässä mielessä. Freaky... :D