Työ tekijäänsä kiittää...

Kuulun eräässä mielessä rasittavan luterilaisiin ihmisiin, vaikka agnostikoksi itseni luenkin - minulla on nimittäin ärsyttävän luterilainen työmoraali. Luterilainen työmoraali on positiivinen asia siinä vaiheessa, kun se tarkoittaa tunnollisuutta kohtuullisuuden nimissä. Kirosanaksi se muuttuu siinä vaiheessa, kun tiedostaa itsekin, että nyt menee yli.

Tälläkin hetkellä istun kotona paperipinon ääressä ja naputtelen koneella työasioita (tämä blogi ei kuulu niihin, mutta taukoakin kaivataan...), vaikka tekisin mieluummin jotain muuta. Ammatissani vain on se huono puoli, että työmäärä vaihtelee suunnattomassa. Sitten jos joku työkaveri on poissa, napsahtaa itselle tämän työt. Se tarkoittaa sekä suorittavaa työtä että paperitöitä. Sen vuoksi tulee usein itse mentyä töihin pää kainalossa, koska työkaverit joutuvat muuten liian lujille.

Ylimääräisen työn korvausasioissa päästään varmaan taas keskustelemaan mukavia; lähiesimies on puolellamme, mutta virasto-osuus valittanee jälleen kerran. Jippie. Toivoisin, että voisin käyttää tämän pakkoluterilaismoraalisen työaikani opintoihini, jotta ne saisi hieman parempaan tilaan - kuten mielenrauhanikin.

*

Vaikka asunkin tyytyväisenä Helsingin keskusta-alueella, huomaan välillä kaipaavani rauhalliseen pikkukaupunkielämään vanhempieni luokse. Kun viimeksi kävin lännessä, istuin autuaana portailla omppuja pureskellen, ihailin pimenevää iltaa ja kiskoin ruohonleikkuria pitkin ketoa. Nautin pikkukaupunkielämästä perheeni kanssa, mutta alan potea ahdistusta siinä vaiheessa, kun pitää ns. mennä kylille. En tunne mitään yhteisöllisyyttä suurimpaan osaan entisistä koulutovereistani tai muihin peltojen keskelle jääneisiin ihmisiin. Pikkukaupunkielämä on kivaa isolla pihalla ja isossa talossa, sukua tavatessa ja hiljaisuudessa nukkuessa.

Lapsena pikkukaupunki oli kiva paikka, mutta jo teini-iässä se alkoi ahdistaa. Olen joskus miettinyt, millainen elämäntilanne saisi minut muuttamaan takaisin kotikonnuille tai muuhun pieneen kaupunkiin. Tilanteessa, jossa vanhempani tarvitsisivat akuutisti paljon apua, olisin kenties valmis muuttamaan väliaikaisesti keskelle peltoja. Työmahdollisuudet olisivat kyllä varsin huonot siinä tilanteessa... Pikkukaupungissa eläisin suurennuslasin alla. Kaltaiseni sinkkunainen olisi todellakin silmätikkuna, kun kaikkien tämänikäisten odotetaan olevan naimisissa.

*

Tiedän työn olevan elämässäni aivan liian suuressa roolissa. Kenties yhtenä syynä on se, että muutin pk-seudulle juuri työn perässä ja moni hyvä ystäväni on entisiä tai nykyisiä työtovereita. Töitä tehdessä voi myös työntää monet vaikeat ajatukset syrjään ja keskittyä "olennaiseen". Olenkin oikeasti alkanut miettiä, mitä kaikkea elämässäni korvaankaan ylenmääräisellä työnteolla. Toisaalta suureen työmäärääni vaikuttaa myös se, että pidän työstäni ja haluan tehdä sen mahdollisimman hyvin. Työn vastuullisuus ei myöskään jätä sijaa löysäilyille. Kunnon noidankehä.

*

Tämä ilta ja huomisaamu kuluvat paperien parissa. Sitten voikin relata lopun viikonlopusta. Ainakin toivon niin... :)