Why can't my demons sleep...

Oman elämänsä perustaminen muutaman - ihan todellisesti vain yhden - peruspilarin varaan on vaarallista. Minulle se pilari on aina ollut työni. Olen aina pitänyt työstäni ja mieltänyt sen tärkeäksi: vastuu pitää kantaa ja asiat hoitaa 110-prosenttisesti. Ainakin.

Kyllä, elämässäni on tärkeitä läheisiä, erilaisia harrastuksia, vapaa-aikaa ja paljon ihania asioita. Silti olen erittäin riippuvainen tyytyväisyydestäni työssä ja opinnoissa. Kaksinapaisen elämäni toisen navan ovat muodostaneet harrastukset ja kiinnostukset. Navat ovat riippuvaisia toisistaan. Elämäni ihmiset - oikeastaan vain lapsuusperhettä lukuunottamatta - liittyvät ainakin toiseen navoista.

*

Jouduin viettämään suurimman osan viime vuotta yhtä ja samaa proggista tehden. Elämääni ei mahtunut mitään muuta: kaikki asiat pyörivät tämän saman painajaisen ympärillä. Se vei suurimman osan niin tietsikan kuin päänkin levytilasta, joten jos proggis jumitti, kaikki muukin jumitti sitten hyvin huolella.

Lopulta huomasin pyöriväni yhä pienenevässä loopissa, jossa tämä yksi ja sama asia dominoi kaikkea. Se oli mielessä päivin ja öin. Lopulta se muodostui täydelliseksi painajaiseksi, joka ei jättänyt hetkeksikään rauhaan.

Kun proggiksen aikataulu kosahti pitkälti minusta riippumattomista syistä, kaikki pysähtyi. Maa alkoi hiljalleen murentua jalkojeni alta. Mutta eipä hätää, kova gimma pysyy kasassa itsepäisyyden ja meikin avulla. Niinpä seisoin aamuisin peilin ääressä ja läimin kylmävesihuuhtelun ohella poskiani ja tsemppasin itseäni olemaan reipas. Yllättävän kauan sitä pystyykin huijaamaan itseäni ja maailmaa, huomasin. Tai maailmaa pystyin huijaamaan loppuun asti. Muutamaa ihmistä lukuunottamatta. Suurin osa ihmisistä ei (onneksi) halua tai osaa nähdä asioita.

*

Minä olen tottunut kuuntelemaan ihmisten huolia. Aika usein huolet saavat levyn jäämään hieman päälle, mutta se on ihan normaalia ja terapeuttista. Asiat selviävät, solmut aukeavat, elämä jatkuu. En vain osaa käsitellä sitä omassa tapauksessani. Eivät kyllä osanneet kaverinikaan. Tuli taas kauniisti huomattua, että joustavuuteni ja kiltti kuunteluni on itsestään selvyys. Minun ei kuulu omista murheistani avautua. Paniikin lisäksi vitutus alkoi muuttua keskipahaksi, kun sain jatkuvasti kuulla, että tämä looppini oli vain työtä. Ihmissuhdekiemurat olivat ne olennaiset. Yritin siinä sitten selittää, että ihan oikeasti, tämä on nyt se minun elämäni tärkein asia. Ja että ihmissuhdekiemurat tästä dadasta vielä puuttuisivatkin.

*

Istuin sohvallani eräänä kuulaana alkukesän iltana ja jouduin toteamaan, että edes kaltaiseni pessimisti ei pety -tyyppi ei ollut kuvitellut, mikä kaikki saattaisi mennä proggiksessani pieleen. Tunsin mieleni lapsellisen katkeraksi: minulla oli ollut tasan yksi toive viimeisen vuoden ajan. Tasan yksi. Olin uhrannut sen vuoksi kaiken. Ja tässä sitä nyt oltiin ja kuunneltiin viisastelevia neuvoja ihmisiltä, joilla ei ollut hajuakaan tilanteestani.

Toisaalta minulla ei ollut mitään hinkua kertoa tilanteestani tippaakaan enempää ihmisille, joiden ihmistuntemus ja sosiaalinen silmä olivat niin huteria, etteivät he huomanneet minun olevan siinä kunnossa, että pienikin väärä tökkäys olisi kaatanut korttitalon. Ja kyseessä olivat ihmiset, joiden luulin tuntevan minut hyvin ja joiden kanssa olin jatkuvasti tekemisisstä. Totesin taas, että ainut tilanteen tajunnut yksikkö oli lapsuusperhe ja pari muuta ihmistä, jotka pelastivat kesäisen ja rentouttavan viikonlopun aikan mielenterveyteni.

*

Koko kesä on mennyt proggiksen loppusäätöjen parissa. Se on seurannut minua edelleen öin ja päivin. Kuudes epävarmuuden kuukausi on alkamassa. Työn seuraava vaihe on edelleen ilmassa ja tulevaisuus on auki.

On ollut aika kova paikka myöntää se, että mieleni ei kestäkään ihan kaikkea ja etten voi ruoskia itseäni häpeällä, raivolla ja päättäväisyydellä ihan mihin tahansa. Jokunen vuosi sitten oli melkein yhtä kova paikka, kun jouduin myöntämään, että itsepäisyydellä ei paikata fyysisen jaksamisen loppumista.

*

Erikoistuminen on tavallaan vaarallista. Omaan itseen ja yhteen asiaan kietoutuminen on tietynlaista narsistista rypemistä. Siinä tuntee helposti, että kukaan muu ei ymmärrä. Itseasiassa se olisi mahdotontakin, mutta sitä ei vain suostu tajuamaan. Onneksi ajan kuluminen auttaa miltei kaikkeen.

Kun olen olen pohtinut epävarmaa ja avointa tulevaisuutta ystäville ja tuttaville, yllättävän monilla on kammottavan kaavamainen pakettiratkaisu tilanteeseeni. "Sun pitää nyt löytyy sun elämääsi mies, niin kaikki järjestyy ja saat muuta ajateltavaa!" Siis ihan aikuisen oikeasti. Kaksinapainen maailma, jossa ei ole tilaa millekään parisuhteelle, on rakennettu ihan oman mielenterveyteni vuoksi. Huomattavasti parempi ajatus oli se, jossa alkaisin uudelleen tanssia dancehallia kaverini kanssa. "Alussa taas kaikki energia menee siihen, että oppii ne kuviot ja saa rohkeutta pyörittää pebaa tarpeeksi härskisti. Kun samaan aikaan reidet huutaa hoosiannaa, avemariaa ja tiamariaa, ei tasan aattele mitään turhaa. Sitä menee himaan, jossa tanssaa niitä juttuja töiden tekemisen lomassa ja menee nukkumaan onnellisena ja rättiväsyneenä." Jep, kuulostaa mun jutultani.

*

Maybe my demons will surrender.