Kulunut viikko on saanut minut mietteliääksi. Takana on erittäin hauska aika, johon on kuulunut niin reissaamista ystävien kanssa, hauskoja juhlia, vanhojen tuttavien tapaamista, uusia mielenkiintoisia ihmisiä, ihania keikkoja, kahden kaverin vastasyntyneet vaavelit ja koko Tuska-härdelli.
Istuin iltapäivällä hiljaisella merenrannalla, astelin paljain jaloin kivien yli, kipristerin varpaita ja katselin taivaalle kokoontuvaa pilvimassaa. Pörröinen koira kipaisi ohitse, palasi vaatimaan rapsutusta ja jatkoi kohellustaan eteenpäin. Minä istahdin risti-istuntaan kivelle ja katselin lahden yli. Selkäni takaa kuulin pelikentän huudot, pyörätieteä sujahtelevat pyörät ja kävelijöiden askeleet.
Olen elämässäni valtavan kiitollinen monesta asiasta: minulla on ihanat vanhemmat ja maailman ihanin sisko perheineen. Minulla on upea kummineiti ja sekopäisen rasittava-rakas suku. Minulla on mahtavia työkavereita, korvaamattomia ystäviä ja hauskoja kavereita. Kaiken viime vuoden kauhushitin jälkeen olen hiljalleen saamassa itseäni taas kuntoon. Minulla on töitä, asunto ja opiskelupaikka. Minulla on lomaa, jolloin voin opiskella, tavata ystäviä ja nukkua kunnolla. Minulla on sen verran rahaa, että pärjään, kunhan en tuhlaile.
Kesän pahin piirre tosin iski vahingossa kesken viikon. Kaiho. Se samperin kaiho, joka on vaivannut viimeisenä kolmena vuonna melkoisen pahasti. Viime kesä taisi tosin olla poikkeus. Siksi sitten hipsuttelinkin iloisella mielellä kaverien kanssa. Edelliskesän kaiho oli megaluokkaa, ja jos kuuluisin karaokeintoilijoihin, olisi aiheesta varmasti tullut vinguttua ihmisten iloksi jonkin hämärän laululuolan nurkassa. (Onneksi en kuulu karaokeintoilijoihin...)
Tämän kesän kaiho käväisi ja potkaisi kovaa. Kaihon ansioksi tosin on myönnettävä se, että sen ansiosta My Dying Bride kenties osui luihin, ytimiin, sieluun ja verenkiertoon tavallistakin syvemmin. Kun keikan jälkeen astelin hiljaa kotiin merenrantaa pitkin, annoin kaihon vallata minut.
Sitten kaiho katosi. Toivottavasti lopullisesti. Kaihon ajoi pois lyhyt kesäreissu sisä-Suomeen ja riemukas oleilu kaverien kanssa. Kun makasin naurusta kaksin kerroin skumppalasi toisessa ja vesipullo toisessa kädessä aurinkoisen järven rannalla, se katosi jonnekin. Kun toikkaroin puskaista oikoreittiä korkkareissa hyvän miespuolisen ystäväni perässä pikkutunneilla ja soimasin häntä mahdollisesta koron katkeamisesta, se ei tullut mieleenikään. Kun torkuin pää samaisen frendin olalla vilpoisalla terassilla, se ei mahtunut samalle penkille. Kun rapsutin kaverin koiraa helteessä, se ei tullut mieleenikään.
Paluu Helsinkiinkään ei saanut kaihoa palaamaan. Kun sain kaverini parin päivän ikäisen tytön syliini, se ei saanut ajatustakaan. Kun kirjoitin esseetä yösydännä Amorphiksen kutoessa taustalla tunnelmaa, oli mielessäni vain nostalgiakaiho esseen aihepiiriin liittyen. Kun mutustelin mansikoita ja limsaa kaverin lasten kanssa Tervasaaressa, minulla oli vain pirun hauskaa.
Haluaisin uskoa kaihon häipyneen. Silti epäilen sen yrittävän takaisin miehiseen tyyliin lipevästi ja salakavalasti viimeistään syksyn hämärän alkaessa. Toisaalta syksy on minun aikani. Aika, jolloin olen vahvimmillani. Taidanpa silloin potkaista kaihoa takaisin ainakin yhtä kovaa.
