Aamukuvotus

Jos haluaa takuuvarmasti pilata aamunsa, kannattaa lukea netti-Hesari ja perään keskustelupalsta luetusta aiheesta. Erityisen otollinen aihe on naisiin kohdistuva väkivalta parisuhteessa; asia yritetään aina kääntää toisinpäin, tavalla tai toisella.
(http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Naisen+surmaaja+yleens%C3%A4+oma+mies/1135248152731)

Kyllä, on väkivaltaisia naisia. Kyllä, on naisia, jotka lyövät lapsiaan. Siitä huolimatta - ikävä kyllä - valtaosassa tapauksista lyöjänä on mies.

Olen sellaisesta perheestä, jossa ei lyödä. Erityisesti isäni on opettanut pienestä pitäen, että väkivalta on väärin, sitä ei saa sietää, se on rikos. Hän ei onnekseen joutunut kokemaan sitä, miten sodanjälkeisten vuosien aikana sodassa traumatisoituneet miehet kohtelivat perheitään. Kukaan ei puuttunut miesten ja perheiden ahdinkoon, ja tilanne on loppujen lopuksi edelleen häkellyttävän samanlainen ainakin pikkupaikkakunnilla. Onkin paljon keskusteltu, mutta vielä varsin vähän tutkittu sitä, miten 1900-luvun sodat (vuosi 1918, II maailmansota) ovat vaikuttaneet suomalaisen väkivallan perinteen jatkumoon.

Isäni isän sota oli tehnyt hiljaiseksi. Kun muut miehet joivat viinaa, ukki lähti istumaan metsään tai tekemään töitä. Äitinikään kotona ei lyöty. Hiljaisen, vanhan ja jämäkän vaarin turviin sen sijaan paettiin silmä mustana ja lapset mukana. Jos humalainen mies tuli raivolla perhettään hakemaan, häntä ei päästetty sisälle. Vaari oli usein puhunut nimismiehelle ja poliisille naapurin väen ongelmista, mutta "asialle ei voitu tehdä mitään", kuten mummini vielä vanhanakin muisteli, kyyneleet silmissä.

Väkivallan kokeminen pari- ja seurustelusuhteessa on tabu. Vielä suurempi tabu on seksuaalinen väkivalta. Surullinen totuus on se, että suuri osa naisista on kokenut toista tai molempia. Moni huomauttaa, että uhkakokemuskin on riittävän traumatisoiva. Väkivaltaa myös vähätellään. "Se löi vaan avarin poskelle, ei muuta." Myös asennemuutos on ollut hidasta.

Minä en lapsellisesti koskaan uskonut, että joku voisi lyödä minua. Ja opin, että voi. Samanikäinen tapailukumppanini heitteli lukiovuosina minut seinille keskellä kirkasta päivää ja katua, kun halusin lopettaa tapailun pojan epäluotettavuuden (bileissä löytyi snogailemasta toista) ja yleisen uhkaavuuden takia. Asiasta tietää jokunen tuttavani, vanhempani eivät. En osannut kertoa asiasta kenellekään aikuiselle. Muistan vieläkin järkytykseni, kun joku kaverini tokaisi, että tuohan on normaalia rakastavaisten riitelyä.

Lyöminen on leimaavaa, kuten HS:n jutussakin todetaan. Valtaosa ihmisistä ja tutkijoista puhuu väkivallaista vain syrjäytyneiden ongelmana. Moni tuntuu ajattelevan, että vain luuseria lyödään. Ja lyöminen on "sen luuserin" vika. "Jollakin lailla se sen provosoi..."

*

Juttua lukiessani tuli mieleen incidentti eiliseltä junamatkalta, kun tulin Ankkarockista. Elbasin puoliunessa kohti uinuvaa Helsinkiä. Parin penkin päässä joku festariseurue yritti puhelimitse vongata kaveriaan mukaan baariin. Toisessa päässä (kaiutin päällä) selitettiin kärsivällisesti, että maanantaina pitää mennä töihin ja että vaimo ei kyllä tykkää dokaamisesta työn lomassa. "*****, vedä muijaa turpaan ja tuu Mollyyn", yksi miehistä mylvi ja ryhtyi nauramaan. Seurueen naiset hiljenivät ja muut miehet näyttivät vaivaantuneilta. Osa matkustajista yritti näytellä, ettei kuullut. Viereisellä penkillä istuneet teinitytöt sähähtivät kovaäänisesti: "Mikä sika!" Sika todellakin, mies vain tuhahti kaverin olevan nössö ja nappasi siideritölkin viereissä istuvan naisen kädestä.