Elokuun kruunu

Työpöytä on täynnä papereita, tietsikkapöytä lainehtii kaavakkeita ja sohvalla on kasa kirjoja. Ensi yö menee kirjoitellessa, pohtiessa ja suunnitellessa. Huomenna pitää soitella moneen suuntaan ja selvitellä materiaalijuttuja. Työstressi painaa, sen huomaavat varmaan tällä hetkellä naapurinikin. Dark Tranquillityn Character soi täysillä, ja minä laulan yhtä kovaa sen mukana.

Tiiviin työn aikana pitää kaikki asiat suunnitella paljon tarkemmin. Freelance-jaksolta säännölliseen systeemiin palatessa se on joskus pikkuisen vaikeaa, vaikka suhteellisen järjestelmällinen ihminen olenkin. Tavarat ovat tiukasti omilla paikoillaan, treenivaatteet, työvaatteet, sateenvarjot ja vastaavat on pidettävä kunnossa. Kaapissa pitää olla eväitä, kofeiininannoksia yötyöhön ja seinällä tarkka lista esimerkiksi siitä, milloin kirjat pitää palauttaa kirjastoon. Parhaimmillaan mennään minuuttiaikataululla töihin, töistä treenaamaan, opiskelemaan, tapaamaan kavereita tai iltatilaisuuksiin. Sitten kotona koomahdetaan puoleksi tunniksi sohvalle, sen jälkeen kaivetaan työpaperit esille ja jatketaan, kunnes uni saa tulla.

Tämän viikon musiikkivalintani ovat pikkuisen stressivalintoja - äkäistä döödsiä, tummaa goottirockia, levotonta melankoliaa. Vaikka mieli tekisi, lapsuuden leppoisa jazz ei sovi nyt. Olen sentään pysynyt irti bläkkislevyistä. Moni kaverini säpsii aina saapuaessaan pinna kireellä -kaudella luokseni. Black metal raikaa; lähinnä se kirkumisbläkkis, jota normaalisti vihaan. Siinä vaiheessa on sanomattakin selvää, että nyt mennään äärirajoilla. Antaa musan kirkua. Minun ei tarvitse.

Tällä hetkellä käyn syksyä kohti aika pahasti ylikierroksilla. Vaikka kesä olikin rauhoittumisen, yksinäisyyden ja kovan työn aikaa, on sen aikana tullut muutoksia, epävarmuutta ja sekavuuttaa niin työ-, opiskelu-, terveys-, perhe-, ystävä- kuin ihmissuhderintamallakin.

Töissä toimenkuva on muuttunut taas jonkin verran, mikä tuo lisää vastuuta, työtä ja paljon uutta. Opiskelut pitäisi saada syksyn aikana kasaan - onko kaikki varmasti kunnossa ja kasassa? Iän myötä allergisuus on lisääntynyt, jatkuva antihistamiinien popsiminen väsyttää; pitäisi myös muistaa treenata kovaa ja säännöllisesti sekä laahautua hierojalle, jotta migreeneistä pääsisi osittain eroon. Vanhemmat vanhenevat, samaten sukulaiset ja tässä kesän aikana on sattunut monenlaista hankalaa. Ystävärintamalla on ollut varsin myrskyisää, on erottu, karattu, naitu ristiin, sekoiltu ja ties mitä - kun itse ei halua osallistua loanheittoon tai sekaantua älyttömiin riitoihin, on siinä sievässä välikädessä.

Sekava ihmissuhdehistoriani heijastuu enemmän nykytilanteeseeni kuin edes haluan myöntää. Se kulminoituu syksyyn, kun palataan rutiineihin. Vapaasti ja sekavasti laukanneet ajatukset pakottautuvat myös hieman järjestelmällisempään muotoon. Paha juttu on se, että ne eivät liplattele, lennähtele, osu tai sujahda mieleen yksi kerrallaan ja boheemisti yksi roskista viedessä, toinen pyöräilyllä ja kolmas siinä vaiheessa, kun hihitellen kiitää kaverin kanssa yössä. Nyt ne hölkkäävät päälle kuin Teräsbetoni Euroviisuissa, kaikki yhtä aikaa ja jonossa. Sitä pohtii, että mitä toiselta saa ja voi vaatia, onko toinen oikeasti kiinnostunut, kuinka paljon toisen kiireitä voi/saa/pitää ymmärtää, millaisia signaaleja itse antaa, takertuuko, onko liian etäinen, kiinnostaako tarpeeksi, onko itse tarpeeksi kiinnostunut, onko sitä hysteerinen hupakko, haluaako mahdotonta, mitä sitä oikeasti haluaa, miksi sitä tätäkin jaksaa ja miksi hemmetissä tässä taas mennään näin...

Oikeasti haluaisi vain tutustua. Tavata sen verran, että erottaa mahdollisesti haahkan lahnasta. Katsoa silmiin tarkasti. Aistia, miltä toisen seurassa tuntuu. Sen järjestäminen tuntuu olevan yllättävän vaikeaa. Varovaisen ja haparoivan etenemisen ongelma on juuri se, ettei kukaan ole velvollinen mihinkään. Mitään ei voi odottaa tai vaatia. Kuin istuisi käsiensä päällä ja pakottaisi itsensä rauhalliseksi ja hiljaiseksi. Työkiireet ovat oikeasti melkein helpotus, ei ole aikaa ajatella. Samalla sitä huomaa, miten tärkeä ja paljon aikaa vievä työ on. Se vie suurimman osan vuorokaudesta, vaikuttaa vapaa-aikaan, tulee uniin, sanelee rytmin ja pakottaa toimimaan usein vastoin omaa oloa. Ihmisläheisyys on voimavara ja velvoite.

Välillä sitä pysähtyy miettimään, että kuinka kauan tätä jaksaa - siitä huolimatta, että pitää työstään.

Kirjoitettaessa soi Dark Tranquillity: The Endless Feed / Vuokko Hovatta: Juhlat