Gone with the Wind...

Olen elänyt suurimman osan elämääni yksin. Itsenäiseen elämääni mahtuu jokunen hieman pitempi seurustelusuhde ja jokunen heilastelusuhde, joissa on kaikissa käynyt enemmän tai vähemmän huonosti.

Pohdinta yksinelosta ja epäilevästä suhtautumisesta miessukupuoleen ei ole huomionhakuisuutta, ilkeyttä tai provokaatiota. Se on pohdintaa siitä, mitä on tapahtunut, miksi niin on tapahtunut ja miten vastaavat katastrofit voisi välttää.

Olematta jälkiviisas, "erokatkeruudessani" väärin tuomitseva tai todellisuutta muuntava voin ikävä kyllä sanoa, että kukaan seurustelu- tai heilahdussuhteistani ei ole rakastanut minua puhtaasti oman itseni vuoksi, vaikka niin luulinkin. Suurelta osin minä olen ollut osa imagoa, tietyn tyhjyyden täyttäjä, murheesta ja yksinäisyydestä pelastaja, seikkailu tai egonpönkitysväline. Kyse ei ole mistään äkillisestä oivalluksesta vaan pitkästä pohdinnasta ja herrojen tapaamisesta muissa merkeissä.

En ole katkera. Minua surettaa vain se, etten ole tajunnut asiaa aiemmin. Samaan aikaan mietin, muistanko tahallani väärin. Muutanko menneisyyttä? Olenko epäreilu? En usko, sillä olen oikeastaan aavistanut lähes nämä kaikki asiat jo omana aikanaan, haluamatta niitä myöntää. Kertoo kohtuullisen paljon heikkoudestani ihmisenä, säröstä muuten vahvassa kuoressa. Samaan aikaan mietin, paljonko tapahtumissa on omaa syytäni: Mitä minä tein puolestani väärin?

*

Minä olen ollut nuori ja (jonkun mielestä) kaunis nuori koriste.
Minä olen ollut nuori ja siksi (kenties ajatuksen tasolla) taipuisa.
Minä olen ollut nuori ja ärhäkkä, mukavaa vastapainoa "vanhoilla akoille".
Minä olen ollut "oikeassa paikassa oikeaan aikaan".
Minä olen nainen.
Minulla on reipas luonne.
Minä olen ollut halipulainen.
Minä en dokaa itseäni tajuttomaksi.
Minä tykkään kulkea naisellisissa vermeissä.
Minulla on melkoisen viehko hymy ja haastava katse.

*

Istuin eräänä iltana baarissa ja tapasin kaksi ex-heilaani, jotka ovat nykyään ihan hyviä kavereitani. Tajusin äkkiä kristallinkirkkaasti, että suurin valtani heidän suhteensa nykyään on se, että en anna. Koska olen pitänyt housut jalassa ja jalat ristissä heilahtelumme lopusta asti, enkä ole päästänyt tyyppejä edes pahimmassa halipulassani olkkarin sohvaa ja teekuppi kädessä istumista pitemmälle, olen kunnioitettava nainen, loistomimmi ja haaste.

Luulin aikoinani että ystävyytemme johtuu samanlaisesta huumorintajusta, halusta keskustella, tietynlaisesta hulludesta ja samantyyppisestä musiikkimausta. Tai ehkä se on osa sitä monimutkaista koneistoa, jota kutsutaan ihmissuhteiden valtapeliksi - tiedostetuksi, tiedostamattomaksi, kielletyksi.

Kirjoitettaessa soi Doro: I Rule the Ruins