Hei pliis...

"Oikeesti, tuu nyt sen kissan kanssa oleen. Ei sulla varmaan mitään niin tärkeetä ole. Voithan sä lukea meillä. Onhan tää vähän lyhyellä varoajalla, mut joskus vaan käy niin..."
(Kaveri soittaa kello puoli neljä ja pyytää vahtimaan kissanpentujaan, koska on menossa miehensä kanssa teatteriin ja illalliselle neljäksi.)

*

Ideaalitilanteessa ystävät täydentävät toisiaan, kuuntelevat, auttavat ja tukevat vuorollaan. Joskus vain asiat ovat kovasti vinksallaan. Minusta on kamalan noloa, jos pyydän jatkuvasti samalta ystävältä apua, mutta en pysty puolestani auttamaan takaisin. Samaan aikaan ärsyynnyn siitä, että tietyt ihmiset odottavat minun aina ehtivän, joustavan ja auttavan, hyvinkin lyhyellä varoitusajalla. Jos minulla onkin muuta menoa, alkaa vinkuminen ja syyllisen olon luominen: "Eihän siihen hei menisi kuin ihan pieni hetki..."

Suurin osa ihmissuhteistani on varsin tasapainoista menoa, sellaisessa ystävyyssuhteessa ei tarvitse ajatella omia vaivojaan ja vastuksiaan. Voi luottaa, että yhteisyys kantaa. Tänään raaputetaan kaverin selkää ja ensi viikolla minun. On täysin luonnollista, että joskus toinen tarvitsee enemmän tukea ja apua, siinä tilanteessa ei vaivoja lasketa. Mutta jos avun olettaminen muuttuu itsestään selväksi, ollaan ikävällä maaperällä.

Toisissa ihmissuhteissaan tuntee koko ajan olevansa se, jonka pitää olla ns. antavana osapuolena. Olen huomannut, että ikäiseni perheetön sinkkunainen joutuu usein jatkuvasti joustavaksi osapuoleksi. Minulla on aikaa ruokkia kissa, ulkoiluttaa koira, hoitaa lapsia, hoitaa sairaan kauppa-asiat, ottaa vastaan vieraita vartin varoitusajalla, suunnitella kalenterini muiden mukaan, hoitaa toisten työt, perua omia menojani tai auttaa muutossa. Jos minulla onkin muuta, alkaa napina, joskus jopa saa kuulla ihastuttavia ajatusflatuksia tyyliin "... mitä kiirettä nyt sulla voi olla, kun ei ole miestä ja lapsia?"

Autan mielelläni ystäviäni, mutta joskus se jaksaminenkin loppuu. Ei minua kiinnosta aina auttaa, vaikka siihen menisi vain pieni hetki. En halua suunnitella aikataulujani muiden ihmisten mukaan ja tuntea huonoa omatuntoa, jos haluan viettää illan yksin kotona kirjan ja musiikin parissa. Yksi syy siihen, että olen se lapseton sinkkunainen, on juuri se, että voin elää omaan tahtiini. Siihen omaan tahtiin kuuluu varsin paljon omaa aikaa. Niin minä lataan ne kuuluisat patterini, joiden voimin sitten taas jaksaa ja ehtii lentää puoli metriä ilmassa ja säksättää lujaa mennessään.

Minä olen kamalan huono pyytämään apua. En myöskään osaa luottaa saavani apua, koska olen tehnyt itsestäni koulu-, teini- ja opiskeluvuosieni vuoksi ihmisen, jonka on pakko pärjätä ihan itse. Tämän vuoksi luotan tietyissä asioissa oikeastaan täysin sataprosenttisesti vain perheenjäseniini. Koska inhoan suurieleisyyttä, säätämistä ja sähellystä, toimii vanhempien ja sisarusteni tiimi timanttisesti esimerkiksi muutoissa. Siinä vaiheessa, kun frendini ryhtyivät pohtimaan, onko heillä aikaa tulla kuukauden päästä auttelemaan muutossa, kuuntelin jahkailua kaksi päivää, soitin systerin ja iskän apuun ja muutin koko roskan kaupungista toiseen kolmessa vaiheessa ja kolmena eri päivänä. Sitten kokosin huonekalut iskän kanssa, järkkäsin kamat siskon ja punaviinin kanssa ja pidin tuparit perheelle noutamalla herkkukaupoista pöydällisen herkkuja ja Alkosta sammiollisen viinejä.

*

Muutamalla kaverillani on syksyn aikana lähtenyt lapasesta siinä mielessä, että minun apuani pidetään itsestään selvänä.

Toinen reissaa työn vuoksi paljon, joten minun pitäisi käydä ottamassa postit, tarkastamassa kämppä ja kastelemassa jotakin erikoiskukkaa kerran päivässä kaupungin toisella puolella. Kun sanoin, etten ehdi käydä joka päivä, minua syytettiin laiskaksi. Hommaan menisi yli tunti päivässä. Kun yritin selittää omia kiireitäni, sain lastin paskaa niskaan. Suljin puhelimen mitään sanomatta.

Toinen taas on eronnut, eikä osaa tehdä mitään yksin. Minun pitäisi olla valmiina lainamaan hänelle pyykkikonetta vaatteiden pesuun, kylpyammetta hemmotteluhetkeen (ja olla itse pois kotoa), kierrellä sisustuskaupoissa (not my cup of tea) ja auttaa siirtelemään huonekaluja (etteivät omat kynnet katkea). Kun huomautin kohteliaasti omasta tilasta ja elämästä, oli tuloksena itkupotkuraivari. Anteeksi vain, minulla on oma elämä.

*

Kaikenlaisten kummallisuuksien vuoksi olen kamalan onnellinen siitä, että minulla on niin paljon ihania ihmisiä ympärilläni. Vaikka olen sekopäinen lapsellinen friikki ja lähempänä noitaa kuin prinsessaa, ei minun tarvitse yrittää olla mitään muuta, tack och lov...