Hienot höyhenet

Rakastan ihmisten tarkkailua. Koska minulla on myös varsin vilkas mielikuvitus, kuvittelen ja arvailen usein ihmisten ammatteja, perhesuhteita, elämäntapaa ja harrastuksia. Usein arvaukseni menevät varmaan aika pieleen, mutta ei se haittaa. Omalla tavallaan otollinen paikka tälle pohdintaharrasteelleni on kuntosali.

Eilen salilla oli paljon ihmisiä. Siinä treenaillessani ryhdyin jälleen kerran pohtimaan, millaista elämää paikalla olijat elävät. Kuntosalituttuja ei meinaa aina tunnistaa treenipaikan ulkopuolella. Kun reuhoo naama hikisenä, tukka piukealla ponnarilla ja kuluneissa treenikuteissa spinning-tunnilla, ei välttämättä ole ihan samannäköinen kuin Tavastialle kiitäessään tai töissä pakertaessaan. Siksi olikin kerran kovin hupaisaa, kun eräs samalla salilla viihtyvä heppu tuli työpaikalleni omien päiväduuniensa puitteissa. Vilkuilimme toisiamme syrjäkarein, kunnnes tajusin, että tunsin kundin salilta. Kävin toteamassa asian hänelle, ja meille maistui nauru erinomaisesti. Hän totesi, että minut olisi kyllä pitänyt tunnistaa samasta asuväristä. Edessäni seisova pukumies oli kovasti erinäköinen kuin se lippis päässä ja verkkareissa ahkeroiva tyypi punttinurkasta.

Hauskin tapaus oli hieman boheemin oloinen ja tunneille omia aikojaan tulevan nainen, jonka ikää on mahdotonta arvata. Hän voisi olla oikeasti ihan mitä tahansa 35 ja 50 ikävuoden väliltä. Hän hörppii usein limua kesken treeninsä ja hyräilee itsekseen. Olin kompastua jalkoihini, kun hän tuli ottamaan minulta verikoetta lääkärikeskuksessa - hyvin asiallisena ja virallisena työterveyshoitajana.

*

Omassa työssäni ei ole varsinaista pukeutumiskoodia, ääneen sanomaton "järjellinen" pukeutumiskoodi vaihteleekin sitten paikoitellen melkoisesti. Nykyisessä työpaikassani oma persoona saa hyvin tilaa, mikä on ihan hyvä. Liian avonaiset kaula-aukot, lyhyet hameet ja tietynlaiset printit eivät kuitenkaan sovi työpaikalleni. Periaatteessa missä tahansa asiakaspalvelutyössä oma persoona ja ulkoinen olemus eivät saa olla tuotteeseen tai palveluun nähden liian määräävässä asemassa.

Suomessa pukeutumiskoodi työpaikoilla vaihtelee melkoisesti. Briteissä ja Keski-Euroopassa se on paljon tiukempi, Ruotsissa taas alueellinen ja yrityksellinen vaihtelu on suurta. Niin työssä kuin vapaa-ajallakin kyse on kuitenkin pitkälti uskottavuudesta, oman itsensä tuotteistamisesta/brändäämisestä ja valitusta/annetusta roolista. Toisen duunissa uskottavuus tarkoittaa pukua, toisen työssä tärkeintä taas on trendikkyys.

Monissa eri yrityksissä ja eri tasoilla työskennellyt, nykyisin Lontoossa vaikuttava ruotsalaistuttava nauroikin, että mitä korkeammalle hierarkiassa noustaan, sitä virallisemmaksi muuttuu tyyli ja sitä enemmän satsataan detaljeihin. Kun muotiliikkeiden myyjiltä odotetaan esimerkiksi trendikkyyttä, asiallisuutta tai erottuvuutta, vaaditaan hallinnon tasolla tyylikkyyttä, brändäytymistä ja oman merkin käyttämistä. Johtotasolla odotetaan kolmen edellisen lisäksi myös tietynlaista vaurautta, huolettoman eleganssin esiintuomista ja sitä kautta asiantuntemusta. Hän jos kuka tietää, hän aloitti opiskeluaikana myyjänä ja ehti työskennellä 3-4 eri vaateketjussa ennen opintojensa päättymistä ja on sen jälkeen jatkanut nousujohteista uraansa muodin parissa. "Myyjänä olin muotinukke, markkinointihenkilönä olin brändinukke ja nykyisellä tasolla olen design-nukke", hän totesi.

*

On mielenkiintoista nähdä aina joskus entistä luokkatoveria, jonka tyyli ja imago on muuttunut suuresti vuosien kuluessa. Ainut asia, mikä on ennallaan, on kaiken suhteellinen kalleus. Kun näimme sattumalta Helsingin keskustassa, oli hän tulossa töistä design-vaatteissaan, tyylikkäänä, hiukset laitettuna ja ammattimaisesti meikattuna. Minä olin lähtenyt aamuseitsemältä kotoa, ollut töissä kahdeksan tuntia, odottanut bussia tuulessa ja tihkussa puoli tuntia ja menossa kirjakauppaan hakemaan tilaamaani kirjaa. Seisoin häntä vastapäätä kirppari- ja halpisvaatteissani, raskas työlaukku olalla. Tukka oli sekaisin tuulen vuoksi eikä meikki ollut freesi. Näytin ikuiselta opiskelijalta. Tunsin luokkatoverini katseen kulkevan ylhäältä alas jotenkin alentuvasti. En ole koskaan ollut mitenkään tyylikäs tai kaunis, joten mitäpä tuokin kummastelee, muistan pohtineeni. Olo oli jotenkin lannistunut, kun hän luetteli viime aikojen töitään. Ajattelin ehdottoman ilkeästi ja kaunaisesti (en kyllä vailla totuuden siementä), että minä sentään olen saanut työni omin avuin ja pitänyt työni tekemällä kovasti töitä. Hänen tapauksessaan perhesuhteet ovat kiistämättä tasoitelleet lahjakkaan ja älykkään naisen tietä.

Seuraavan kerran näimme Tuska-lauantaina. Hän asteli itseään vanhempien yritysvieraiden(?) kanssa Kruununhaasta. Minä napsuttelin Hakaniemen suunnasta korsetti tiukalla, pitkän hameen ja alushameen helmat maata laahaten. Tukka oli valtaisa pörrö ja meikki tummanpuhuva. Luokkatoverini oli kompastua suojatiellä minut nähdessään. Hymyilin ja vilkutin. Olo oli autuas, olin menossa nauttimaan ihanasta päivästä ja ystävien seurasta. Kun käännyin katsomaan taakseni puiston portilla, hän katsoi edelleen perääni kasvoilla pysähtynyt ilme. Hän kokosi nopeasti itsensä, nosti leukansa ylös ja jatkoi matkaa seurueensa kanssa, joka oli pysähtynyt kummastelemaan mustapukuista puistovaellusta.

Se ilme sai minut nostalgiseksi. Tunnistin siitä sen tytön, jonka kanssa luin yhdessä kirjoja, kävin pelaamassa tennistä vesisateessa ja vihasin koulun hernekeittoa. Pohdin usein, että miten syvällä se tyttö on tuon tyylikkään suojahaarniskan alla ja onko hän onnellinen. Täydelliseksi hiottu, kallis tyylikkyys ja uljas eleettömyys ovat loistavia suojapanssareita, joiden alla voidaan olla aika eksyksissä. Ihan yhtä eksyksissä kuin tukka tappuralla ja kirpparikuteissa.