Hiljainen luopuminen alkaa...

Katselen iltataivaan pehmeänkauniita sävyjä odottaen epämääräisen tyhjyyden hiljalleen valuvan minuun. Se tapahtuu ennemmin tai myöhemmin. Aikani tässä työssä alkaa hiljalleen olla ohitse. Sitten on löydettävä uusi leipäpuu, uusi työyhteisö, uusi tarkoitus elämälle. Se ehkä se pelottavin asia onkin.

*

Olen ollut viime vuodet naimisissa työni kanssa. Se on ollut syy, pelote, selitys, pelastusrengas, hirttoköysi, elämänsisältö - tätä kaikkea ja niin paljon muutakin. Kun muu maailma on potkinut päähän, on töihin voinut - kuvaannollisesti - kontata silmä mustana ja sydän riekaleina. Siihen on voinut hukuttaa murheensa, auttaa niitä, joilla menee vielä heikommin.

Minun perheessäni työ on aina ollut tärkeä asia. En ole ainut, joka on uhrannut myös terveyttään ja vapaa-aikaansa hakkaamalla päätään seinään (toisinaan varsin konkreettisestikin). Samaan aikaa kun rakastan työtäni, olen monesti kyseenalaistanut urasuunnitelmani, ajatukseni, koko touhun mielekkyyden ja merkityksellisyyden sekä ennen kaikkea oman osaamiseni. Silti en ole koskaan vihannut työtäni.

*

Olen jotenkin olettanut kaihon iskevän kovemmin. Ehkä se vain odottelee sitä sopivaa hetkeä, jolloin makaan maassa pitkin pituuttani, heikoimmillani. Olen ollut niin väsynyt ja kiireinen, etten ole juuri ehtinyt murehtia. Lähipiirissä on ollut niin paljon suuria murheita, ettei omiin ole ollut aikaa.

*

Kaiken tämän hiljalleen itseään kokoavan myrskyn äärellä Ruususen unilla uinunut tunne-elämäni sai shokkiherätykseni, kun heräsin jälleen kerran siitä samasta kainalosta, josta minun ei enää ikinä pitänyt herätä. Istuin jälleen yhden illaan kotona haukkumassa itseäni typeryydestäni, sillä siitä kainalosta ei koidu kuin sydänsuruja. Tyhmästä sydämestä kun saa aina kärsiä koko muukin nainen. Perkele.

Kirjoitettaessa soi Alannah Myles: Black Velvet