Hiphei...

Joskus on päiviä, jolloin tekisi mieli heittää työpaikalla paperit seinään ja poistua ovet paukkuen, kannat kopisten ja raivosta kirkuen ulos ovesta. Koska niin ei voi tehdä, istutaan naistenhuoneessa laskemassa ranskaksi sataan, harrastetaan joogahengitystä, marmatetaan täysin omaan tyyliin kuulumattomasti (tosin oikeasti tärkeästä asiasta) sitkeään länkytystyyliin ja näytetään vanhan Volkkarin päälle jääneeltä vilkulta. Esmes. Ja koko ajan on valtaisa kiire.

Kotona istutaan välittömästi koneen ääreen ja jatketaan töitä. Sitten otetaan pikasuihku, loikataan vaatteisiin ja meikataan ratikassa. Ytimessä rynnitään kukkakauppaan, Sokkarille ja Akateemiseen sekä toivotaan, että korkeiden korkojen alle ei jäänyt kovin monta lasta, mummoa tai koiraa siinä vauhdissa. Lopulta kävellään korkojen korkeuteen nähden varsin huisaa vauhtia pitkin Aleksia kokkareille ja ehditäänkin paikalle minuuttia ennen tilaisuuden alkua. Sitten harrastetaan raivonhillitsemistaitoja uudelleen, koska koko touhu on melkoisen luokatonta.

Kokkareilta juostaan taas korkkarijuoksua ytimeen ja lekuriin uusimaan lääkereseptiä. Sitten jonotellaan apteekissa ikuisuus ja kävellään väsynein askelin kotiin, jotta voidaan jatkaa töitä, vaikka mieli tekisi vain käydä pihistämässä jostain pullea koira rapsutettavaksi. Unikin maistuisi jo nyt.

Maaniset työputket ovat kammottavia. Välillä voi syyttää omaa laiskuuttaan, jos työt oikein kasaantuvat - usein sen laiskuuden voisi korvata rehellisesti sanalla väsymys. Aina ei voi jaksaa. Nyt tosin on pakko. Voihan fan.

Kirjoitettaessa soi Type 0 Negative: Paranoid