Inside Four Walls

Ulkona oli tänään sateinen ja tuulinen, mutta silti niin mahtava ilma. Lähdin tietysti pahimmassa kelissä lenkille Nevermorea kuunnellen. Tukka kastui likomäräksi, ripsarit levisivät poskille ja takki kastui täysin. Onneksi jalkaan oli tullut laitettua paksupohjaiset tennarit, joten varpaat pysyivät kuivina.

Kun pääsin kotiin, kääntelin kirjaa lukiessani märät suortuvani niin monille mutkille, että nyt mielialansa mukaan vaihtelevan kihara pörröpääni on varsinainen peruukki. Saapas nähdä, miten se kääntyilee huomiseksi. Huomenna on töissä monia tapaamisia, joten pitää tsekkailla pikkuisen tarkemmin, että millaisessa lookissa töihin lähtee - viime viikolla tuli lähdettyä melkoisen vauhdilla yksi aamu liikkeelle ja huomattua vasta töissä, että pehko oli mallia todella uhkea.. Kuten olen ennenkin todennut, hiuksistollani on ihan oma elämä, johon minulla on aika minimaalisesti sanomista...

Nyt minä ja peruukkini vietämme iltaa töiden, tunnelmallisen musiikin ja kynttilöiden parissa. Olen aina pitänyt itseäni musiikkimakuni suhteen ensisijaisesti rankemman metallin ystävänä. Perusdööds, melodeath, doom ja rankemmat vanhat metallijyrät ovat aina miellyttäneet kevyttä perusheviä enemmän. Oman lisänsä ovat tuoneet rässit, goottimetalli ja raskas rock. Viime aikoina vanha goottirock ja uudempi gootteilumeno ovat alkaneet yllättäen kiinnostaa enemmän ja ovat jopa huristelemassa erittäin valikoivan bläkkisfanitukseni ohi. Emperor, beware!

Kun viime vuonna jäi menemättä Tavastian uuden vuoden karkeloihin, kiroilin pitkään vanhan rakkauteni Fields of the Nephilimin missaamista. Sitten bändi asteli kirkkaaseen auringonpaisteeseen Tuskassa, ja ympäristöstä huolimatta tuli taas langettua loveen oikein kunnolla. Kun syksyn musiikkini on onneksi siirtynyt sieltä funeral doomista (ainakin hetkeksi) positiivisemmille(?) sävelille, huomaan soittavani My Dying Bridesta alkaen kaikkea mahdollista tunnelmakamaa. Tuli taas opetettua yhdelle ystävättärelle, joka ihaili The 69 Eyesia, että kenen murahtelua kannattaa mieluummin kuunnella. Peter Steele saa todistetusti myös Sloggi Maxit pyörimään jalassa. Uusia asioita oppinut neiti lähti kuola suupielestä valuen kohti Anttilaa. Me jäimme Type 0 Negativen kanssa Paranoidin pariin. Muuten kuuntelen tällä hetkellä juuri sellaista tunnelmakamaa, että tulee välillä päästeltyä kissamaisia purrrr-äännähdyksiä rouhean miesäänen suuntaan.

*

Illan aikana olen huomannut, että rauhaisa ja kotiorientoitunut vanhapiikatätieloni on vaarassa siinä mielessä, että tiedossa on valtavan paljon hyviä keikkoja. Pitää repiä nuttura auki, paiskata rillit ja hartiahuivi nurkkaan, repiä klänningin helmaa lyhyemmäksi, vaihtaa mummosukkikset räyhempiin ja potkaista tohvelt pöydän alle. Sen pakollisen mammasontsan kyllä voisi pitää ja huitoa sille tilaa itselleen tai hurauttaa rollaattorinsa kanssa Tavastian portaat alas daivaamaan...