Kaukana Kharonin purressa seisoin...

Alan hiljalleen väsyä tähän jatkuvaan alavireiseen oloon. Olen jatkuvasti väsynyt ja apea, hirveä stressi on päällä koko ajan. Eipä ole kivaa. Aurinko ei tunnu piristävältä vaan ärsyttää. Pakko vain pinnistää, pakko fiiliksen on nousta jossain vaiheessa, anyway...

Tällaisessa hauraassa olotilassa on erityisen herkkä kaikenlaiselle tunnehöpölle, joka pitäisi oikeasti sulkea kaappiin, lukita ovi ja heittää avain mereen. Ja keskittyä oikeisiin asioihin tunnemujun sijasta. Ettäjee.

*

Ystävätär laukaisi tietämättään melkoisen ajatuskulun toteamuksellaan menneisyyden What if...? -jutuista. Kävelin hiljaisessa illassa pölyisellä tiellä ja pohdin elämäni Mitä jos? -ajoituksia.

Ystävätär muisteli haikeansuloisia asioita, joille hän olisi toivonut onnellisen lopun. Hän elää nykyään onnellisessa parisuhteessa ja muutenkin hyvässä elämänvaiheessa, mutta muisteli nyt hiipuvassa kevätillassa menneisyytensä toiveita ja unelmia. Monet niistä olivat liittyneet parisuhteisiin/heiloihin, asuntoihin ja kaverisuhteisiin.

Kotimatkalla muistelin hieman vinosti hymyillen menneitä unelmiani monista asioista. Olin lapsena ja nuorena pikkuvanha tyttö, jolla oli haavemaa oikean maailman rinnalla. Muistan vieläkin, miten haavemaa alkoi vuosien saatossa liukua yhä kauemmaksi. Sinne pääseminen oli aina vain vaikeampaa.

Lohdullista sinänsä on, että sinne haavemaahan pääse edelleen, mutta hyvin harvoin. Yleensä silloin on tosi kyseessä. Se on turvasatama, jonka sylissä saa koota itsensä. Muuten sen portit pysyvät suljettuina. Haavemaa näkyy yleensä sumuisen saaren rantaviivana horisontissa. Sitä seisoo polviaan myöten jäisessä vedessä ja toivoo, että oikeaan suuntaan kelluva lautta tulisi noutamaan, veisi läpi sumun ja laskisi usvaisen saaren rantaan.

Unelmien viimeisellä rannalla haavemaata tähyillessäni muistelin, miten oli vuosia sitten ohjeistanut itseäni enää unelmoimasta mistään kenenkään seurustelukumppanin/heilan kohdalla. Muistan vieläkin sen tunteen, kun makasin silloisen asuntoni lattialla suhdesurutyöni jäljiltä. Olin repinyt itseni kappaleiksi ja kokosin palasiani tuskaisasti kokoon odottaen ja toivoen, josko haavemaan lautturi veisi minut turvaan. Eipä vienyt, mutta päädyin tunne-elämän Styx-virran Kharonin lautalle ensimmäistä kertaa. Enpä tiennyt joutuvani sinne vielä niin usein...

Arpikudokseni ääreltä voin nyt muistella hymähtäen, että kaikki kolme suhdetta, joissa uskalsin kurottaa edes pikkuisen eteenpäin varovaisissa unelmissani päättyivät toinen toistaan ikävämmin. Aina kursiessani itseäni kokoon onnittelin itseäni jälleen uudesta typeryydestä ja huomasin istuvani tutulla Kharonin lautalla. Yksin ajatuksineni. Jopa lautturi oli kääntänyt kasvonsa pois.

*

Kharonin lautasta tuli lopulta pakopaikkani haavemaan ohella. Katkeransuloinen pakopaikka, muistutus omasta typeryydestä. Siinä missä haavemaa ruokkii hauraita ja suloisia unelmia, Kharonin lautta pakottaa katsomaan totuutta suoraan silmiin. Olen niin usein yrittänyt meloa lautturin tahtoa vastaan viimeisen kerran tunne-elämän Styx-virran poikki, mutta toistaiseksi tahtoni ei ole toteutunut.

Tunne-elämän Styx-virta lauttureineen on kaksiteräinen miekka, kurittaen rakastava, ambivalentti. Virta kulkee omalla voimallaan ja vain Kharonin pursi pystyy siinä haluamallaan tavalla kulkemaan. Minä olen virrassa kuin lastu lainehilla. Toinen ranta häämöttää joka kerta yhä lähempänä, mutta silti niin kaukana.

*

Istun nykyisin Kharonin lautalla aivan ilman syytä, eräänlaisena ennakkovaroituksena. Katselen niitä ihmisiä, jotka saavat ylittää tunne-elämän Styx-virran. Minunkin vuoroni tulee vielä.