Niin pieni on maailma (taas)

Surffasin puolihuolimattomasti kaverin bileiden osallistujalistaa samalla pohtien kivaa lahjaideaa.

Olisiko se lahja skumppaa, kukkasia, herkkuja, kirja, keikkalippu...?

Sitten näin jotain kummallista.
Sormeni pysähtyivät näppäimille.
Räpyttelin silmiäni.
Hetkinen.
Minä tunnen tuon miehen.
Tuon nimen ja naaman tuossa listassa.

Olen herännyt tuon miehen vierestä.
Törmännyt baarimaailmassa ekan kerran.
Pelastanut sammumiselta baariin toisen kerran.
Käynyt yhdessä baarissa kolmannen kerran.
Onneksi olen joka kera herännyt vaatteet päällä.
About.

Mutta kuitenkin.
Kolme kertaa.
Ei saatana.

Mitä ihmettä tuo tyyppi tuolla tekee?
Kuinka hyvin hän tunteen kaverini?
Tunnistaako hän minut?
Miten hän reagoi?
Miten minä reagoin?

Kesken hieman ärtyneen hämmenykseni petollinen mieleni kaivoi esiin muistikuvia ja hetkiä, hauskoja, kummallisia ja kiusallisia sulassa sovussa.

Huikeat silmät.
Hiuspörrön.
Leveän hymyn.
Kilpatanssin sulokkuudella sujuneen läpänheiton.
Terävän parransängen, jonka aikaansaaman ihottuman vuoksi jouduin paklaamaan naamaani huolella kolme päivää ja kulkemaan korkeakauluksessa paidassa viikon.

Kohteliaan molemminpuolisen ja hetken kestäneen viestinnän, joka oli melkoista twistaamista.
Omalla kohdallani järkytyksen siitä, että mies oli niin paljon minua nuorempi.
Miehen kohdalla epäuskon sen suhteen, että olin häntä oikeasti niin paljon vanhempi.

Lopuksi muistan tietynlaisen helpotuksen siitä, että pitkän välimatkan, ikäeron ja kahden vastikään sinkkuuntuneen elämän välillä ei tarvinnut ryhtyä tetsaamaan. Ei edes harkita.

Silti jokin nipisti pikkuisen.
Ehkä se on tämä kevät.
Se on varmaan tämä kevät.
Se saa luvan olla tämä kevät.
Se on tämä kevät.
Piste.

*

Bileiden kanssa samaan aikaan on toisen kaverin bändin keikka.
Taidan sittenkin mennä sinne.
Ettei tule mitään kummallista tetsaamista.
Kun on tämä kevät.
And because there's no flame like an old flame...

Kirjoitettaessa soi In Flames: Take this life