Kuka ei liene kuullut kultalaivasta kerrottavan?

Aino Kallaksen novellikokoelma Lähtevien laivojen kaupunki julkaistiin vuonna 1913. Hän oli viettänyt kirjallisesti "hiljaisia" vuosia - julkaisten kuitenkin koko ajan käännöksiä sekä novelleja ja runoja kirjallisissa julkaisuissa. Kallaksen "kaksoisidentiteetti" suomeksi kirjoittavana, mutta Virossa asuvana ja maan kirjallisissa piireissä vaikuttavana kirjailijana alkoi muotoutua noina 1900-luvun alkuvuosina. Lähtevien laivojen kaupunki -kokoelman novellit ovat ajallisesti eri-ikäisiä. Novelleista viimeinen, Lasnamäen valkea laiva, esittelee myöhemmin Kallakselle ominaisen, vanhakantaisen kielen.

Minulle Aino Kallas on ollut tärkeä kirjailija miltei viimeisen parinkymmenen vuoden ajan. Erityisesti tämä pieni kirjanen on tullut tärkeäksi. Osa sen novelleista on lastumaisen lyhyitä tuokiokuvia, impressionistisia pieniä maalauksia, kuten kirjallisuudentutkija Lea Rojola teoksen johdannossa niitä luonnehtii.

Juuri ne Saarenmaalainen intermezzo -osuuden pienet tuokiokuvat ovat minulle kaikkein tärkeimpiä. Ne kertovat mm. miehestä, joka ei halua kuolla tuntemattoman kaupungin köyhäinsairaalassa ja tulla haudatuksi jättömaalle. Mies raahautuu salaa laivaan, joka veisi hänet kotiin Saarenmaalle. Hän kuolee, kun kotisaaren rantaviiva tulee näkyviin - mutta pääsee isiensä maahan, tuttujen joukkoon.
Kallas kertoo tarunomaisesta kultalaivasta, joka satoja vuosia sitten upposi saaren rannikolla. Sitä on yritetty etsiä, jokainen kalastaja toivoo verkkojaan heittäessään saavansa osansa kulta-aarteesta.
Osuuden viimeisessä tarinassa, niminovellissa, vanha mies elää omaa elämäänsä omien arvojensa mukaan. Hän haluaa oppia hyvästelemään kaiken oikein.

Erityisesti Kultalaiva ja Lähtevien laivojen kaupunki ovat tuskallisen kauniita tarinoita. Kultalaiva on vertauskuva kaikille kauniille ja hartaille haaveille. Jos meillä ei ole mitään "kultalaivoja", joista unelmoida arjen vastapainoksi, moni ei meistä ei jaksaisi. Kaikki tietävät unelmat hauraiksi, osittain epärealistisiksi ja unenomaisiksi. Se ei haittaa. Harmaa pilvi tarvitsee edes ohuen hopeareunuksen. Samanlainen unelma on sillä Lähtevien laivojen kaupungin vanhalla miehellä, joka kävi hyvästelemässä saarellaan sekä laivoja että muuttolintuja. Hän halusi opetella heittämään hyvästit:
"Hän opetteli heittämään hyvästit!
Hänen hämärissä aivoissaan oli siis tietoisuus elämän suuresta ja vaikeasta viisaudesta. Heittää hyvästit hilpeälle seuralle, heittää nyvästit rakastetulle ihmiselle, vapaaehtoisesti, ajoissa, ilman katkeruutta, kiittää kaikesta ja mennä eteenpäin. Heittää hyvästit kuolemaan tuomitulle tunteelle, kiitollisena hyvästä, kiitollisena pahasti, - mikä vaikea ja kalliisti opittava taito, inhimillisen rohkeuden mittapuu! Elämämme on alituista hyvästijättöä, ja se päättyy suureen hyvästijättöön ja laivojen lähtöön."

Kirjoitettaessa soi Apocalyptica: Farewell