Kuolaava terapeutti

Eilen illalla muistin taas, miksi lemmikit ovat tärkeitä. Olin hoitotätinä kaverini fiksuille lapsille (11-vuotias ja 12-vuotias) ja toisen kaverin melankoliselle corgille, joka asustelee taloudessa emäntänsä matkan ajan.

Lapsilla oli paljon kysyttävää ja pohdittavaa Jokelan tapahtumista, joten istuimme heillä kotona keittiön pöydän ja pannareiden ääressä ja puhuimme asiasta. Corgi kuolasi lasten välissä omalla tuolillaan, kun ålandspankakan hillojen ja kermavaahdon kera katosi nälkäisiin suihin - sai haukkukin pieniä palasia, tietysti.

Koko ajan jutellessamme lapset silittivät koiraa. Syötyämme siirryimme television ääreen, ja koira oli taas lasten välissä silitettävänä koko ajan. Kun lasten äiti tuli kotiin, lapset halusivat nukkua lattialla siskonpedissä koira välissään.

Tuhiseva, lämmin karvakasa tuntuu monen mielestä niin lohduttavalta ja turvalliselta. Lasten mieltä ja oloa se ainakin rauhoitti paremmin kuin mikään muu. Sen huomaa itsekin, miten rauhoittavaa on silitellä hoitobernhardilaista rasittavan päivän jälkeen. Minun koirahaaveeni vain kaatuvat siihen, etten haluaisi haukun olevan pitkiä päiviä yksin kotona.