Lapsuuden muistoille

Puhuin eilen illalla puhelimessa opiskelukaverini kanssa. Hän on kotoisin samanlaisesta pienestä maalaiskaupungista kuin minäkin, eri maan osasta tosin, ja on nyt palannut ala-asteen opettajaksi kotikylilleen yhdessä miehensä kanssa.

Kaverini oli selannut muuttokuormaa purkaessaan (ikuisuusprojekti) vanhoja valokuviaan ja oikein hätkähtänyt, miten paljon pikkukaupungin keskusta oli parissakymmenessä vuodessa muuttunut. Hän asuu nyt samassa pienkerrostalossa kuin lapsuudessaan. Alakerrassa ei enää ole sokkeloista mattokauppaa ja alusvaateliikettä vaan autokoulu, tosin.

Rouva paluumuuttaja oli alkanut muistella pikkukaupungin torin ympäristöä ja muistellut kotoista leipomokahvilaa, josta sai tuoreita munkkeja ja kotimehua. Myymälää vastapäätä sijainnutta Sokostakin hän muisti, siellä oli niin leipätiski, lihatiski, kunnon kemppari, verhopalvelu, hieno jäätelöbaari, juustotiski kuin rautakauppaosastokin - todellinen pientavaratalo siis. Sen takana oli tiski-Alko, jossa tiukkailmeinen setä vahti kaikkia sisääntulijoita. Tuntuu kuulemma surulliselta, että Sokoksen rakennuksessa on nyt toimistoja ja kirppari ja S-market tököttää kaupungin laitamilla persoonallisena kuin pahvilaatikko, parin muun pahvilaatikon välissä.

Torin reunalla oli myös hieno kemppari, jota piti tosi meikattu, puleerattu ja puuteroitu täti, jonka hajuveden tuoksu tuntui aina viereiseen kukkakauppaan asti. Kukkakaupan vieressä puolestaan oli ruokabaari, josta sai hyvää lehtipihviä ja jossa tupakansavu nousi kohti hämäriä lamppukupuja. Siellä saattoivat lähikuntien isännät jutustella pitkän tovin, kun odottelivat emäntiään torilta ja kaupoilta. Kirjasto oli vanhassa puutalossa, lakatun tiskin takana istui täti, joka katsoi jokaista sisääntulijaa varoittavasti. Hän auttoi kyllä kovin kiltisti nostamaan raskaan kuvakirjalaukun pöydälle ja antoi mielellään lukuvinkkejä. Erityisen usein hän kävi vilkuilemassa kulamahuoneeseen, jossa isot pojat lukivat Tekniikan maailmaa ja Soundia.

Ystäväni muistelut saivat minunkin muistini liikkeelle. Kun on syntynyt 1970-luvun puolivälissä ja elänyt pikkukaupunkilapsuuden ja -nuoruuden 1980- ja 1990-luvuilla, on kokemuksissa paljon yhteistä. Nyt vasta oikein pysähtyy tajuamaan sitä rakennemuutosta, joka lama sai aikaan maaseutukaupungeissakin 1990-luvun puolivälissä. Niin paljon katosi ja muuttui nopeasti.

En ikävöi tai nostalgisoi mennyttä, mutta silti olisi kiva palata siihen aikaan, jolloin pikkukaupunki ei vielä ollut ahdistava vankila, vaan ihan kiva paikka asua ja elää. Aikaan, jolloin perheen ulkopuolisen maailman tärkein henkilö oli puistotäti ja täydelliseen kesäpäivään kuului päivä puistossa.