Kynän (ja sen korvaajien) ylistys

Etsin aamulla puoliunessa lukemista kaverin lapselle, joka tuli pariksi tunniksi hoitoon. Löysin vanhan aapiseni, jota ryhdyimme tutkimaan. Se sai minut hyvin nostalgiseksi. Kun kirjan välistä löytyi vielä vanha vihko täynnä lapsellisia tarinoitani, alkoi hymyilyttää. Kirjoittaminen ja lukeminen ovat aina olleet minulle tapa jäsentää maailmaa, asioita, joissa tiedän olevani kotonani. Ne ovat aina kuuluneet elämääni, siksi varmaan muistankin lukemisen ja kirjoittamisen alkutaipaleen niin hyvin, matkana kohti uskomattomia aarteita ja viisauksia. Samaan tapaan muistan niin hyvin lapsuuden sadut ja tarinat, kyky, jota äidin mukaan tarhatäditkin ihmettelivät.

*

Kun aloitin koulun, minua jännitti kovasti. Vaikka olinkin ollut eskarissa, mistä tiesin olevan apua koulutiellä, silti jännitti. Parhaat kaverini menivät eri luokalle. Uudella luokalla oli paljon uusia naamoja.

Minä pidin koulusta. Opin nopeasti kirjoittamaan, lukea jo osasin hieman. Käsialani oli opettajan mielestä usein kamalaa. Se kaunokirjoitusvihko oli kyllä kaunis, mutta tehtäväkirjassa kirjoitin epäselvästi. Kun viimeksi katselin vanhaa aapisen työkirjaa, ihmettelin. Mielestäni käsialani oli ihan selvää - taidanpa itsekseni verrata sitä nykyteinien käsialaan...

Luokassa luettiin paljon. Istuimme hiiren hiljaa perjantai-iltapäivisin ja kuuntelimme satuja, tarinoita, kertomuksia eläimistä, vieraista maista ja erilaisista ihmisistä. Muistan vieläkin auringonvalon taittumisen suurista ikkunoista, luokkahuoneen tuoksun ja sen hiljaisuuden ja hartauden, jolla kuuntelimme. Kello soi, mutta me istuimme paikoillamme. Halusimme kuulla loppuun tarinan. Ihan kaikki.

Muistan alakoulun ensimmäiset vuodet kummallisena kuvakirja-aikana. Olin pikkukaupungin pienessä sivukoulussa, jossa oli vain muutama opettaja ja luokka. Koulu oli vanha, huonokuntoinen puukoulu, joka tuoksui omituiselta. Metsä oli lähellä, siellä retkeiltiin ja hiihdettiin usein. Pihalla luisteltiin ja pidettiin potkukelkkakisoja. Jumppatunneilla pelattiin pesäpalloa ja nelimaalia. Kuri oli tiukka, osa opettajista kivoja, osa vähemmän kivoja. Oma luokanopettajani oli todellinen rautakoura silkkihansikkaassa; tiukka, ystävällinen, lämmin, ehdottoman luotettava ja oikeudenmukainen. Kun näen häntä joskus kotipuolessa käydessäni, on kiva jutella hänen kanssaan. Hän katsoo minua edelleen samalla tavalla hymyillen ja kysyy, milloin ensimmäinen kirjani julkaistaan - halusin lapsena palavasti kirjailijaksi.

*

Alakoulun seuraavat vuodet eivät olleet niin kivoja, sillä päädyin suureen ja persoonattomaan kouluun, jonne tultiin monesta pikkukoulusta. Luokallemmekin tuli uusia oppilaita, jotka aiheuttivat todellisen kaaoksen kiltissä pienessä maailmassamme. Jokin siinä koulussa tökki muutenkin, saman muistaa moni muukin luokkakaveri. Jälkeenpäin ajatellen opettajien keskinäiset erimielisyydet, salasuhteet (jopa me oppilaat tiesimme...) opettajainhuoneessa, työhönsä kyllästyneet opettajat ja rasittava holhousmentaliteetti rassasivat tosiaan. En ole varmaan koskaan voinut niin huonosti kuin alakoulun viimeisinä vuosina. Opettajanikin olivat järjestäen melkoisen kauheita.

*

Yläkoulussa oli ihan kivaa, sillä pääsin kivalle luokalle, alakoulun kammotusope ei enää ollut lyömässä minua lyttyyn ja sain uusia kavereita. Menestyin koulussa hyvin, ja vaikka olinkin varsinainen ruma, paksu harmaavarpunen, ei minua silti kiusattu - ehkä siksi, että olin tietyissä asioissa yhtä kova tai kovempi kuin pojat - joukkuelajeissa menestyminen ja metelimusa avittivat yllättävästi... Lukiossakin oli hauskaa, sillä olin tosi mukavalla luokalla ja luokanvalvojani oli (ja on) Persoona, joka piti puoltamme aina. Tai siis melkein aina...

*

Koulussa menestyin niissä aineissa, joissa kirjoitetaan ja luetaan paljon: reaaliaineet, kielet, äidinkieli. Monen kaverin pelätessä reaalikoetta ylppäreissä minä odotin sitä. Oli ihanaa kirjoittaa pitkiä esseevastauksia, perustella, yhdistää ja analysoida. Samasta syystä opiskeluaikana kirjallisuuden ja historian tentit menivät aina loistavasti. Lingvistiikan puolella tökki sitten toisinaan senkin edestä. Esseen kirjoittaminen on mielestäni edelleen ihanan rentouttavaa. Akateeminen vapaus höystettynä ripauksella kurinalaisuutta.

*

Kirjoitan edelleen paljon, näin tietokoneaikaan se on helppoa. Tuhoan aina jossain vaiheessa kirjoitustulokseni. Kuten niin moni muukin suomalainen, haaveilen joskus kirjan kirjoittamisesta. Itsekritiikkini kuitenkin estänee sen, että ryhdyn pommittamaan kustantajaparkoja kryptisillä hengentuotteillani. Kun kirjoitan ja luen varsin paljon monenlaista tekstiä ja kirjallisuutta työni puolesta, tiedän riman korkeuden aika hyvin. Ja se on korkealla.

Joskus minua surettavat ne ihmiset, jotka eivät lue paljon tai kirjoita mitään. Samaan tapaan he varmaan pitävät minua omituisena. Ehkäpä heidän mielestään etsin elämää kirjoista korvaamaan mahdollista elämättömyyttäni.

Me ihmiset olemme niin ihanan/kamalan nurkkakuntaisia, enkä minä suinkaan olen poikkeus. Koska minä en voi elää ilman kirjallisuutta, kirjoittamista, musiikki, kulttuuria, keikkoja ja valtaisaa kenkäkasaa, ei kukaan muukaan voi. Samaan tapaan varmaan vaellusta, metsästystä, juoksua ja maastopyöräilyä harrastava naapurini ihmettelee minun osattomuuttani. Kun kerran kiikuin kotiin korkkareissani töiden jälkeen kirjaston kautta valtaisia laukkuja raahaten ja ahtauduin samaan hissiin miehen ja onkivavan kanssa, sain osakseni osaaottavan katseen. "On se varmaan niin rankkaa, kun on paljon lukemista." Tuijotin miestä äimänä ja pulautin varsinaisen nerouden silkkaa kummastustani. "Noissa sun kalastajansaappaissa on varmaan hikistä."
Jep. Men are from Earth, women are from Earth. We all are from Earth. Deal with it.

Kirjoitettaessa soi Nuket: Kun vielä nuori olla voin