Lapsekas aikuinen virtuaalimaailmassa?

Leipomisblogi. Neulomisblogi. Perheblogi. Ruokablogi. Sisustusblogi. Muotiblogi. Tuunausblogi. Virkkausblogi. Puutarhablogi. Vauvablogi.

Moni tuttavani bloggaa. Suurin osa bloggaa yllä mainitsemistani aiheista ja ihmettelee, miksen minä bloggaa. Mutisen "joskus bloganneeni huvikseni nimettömänä" ja hymähtelen, että mistä bloggaisin. Okei, kirjallisuudesta, kenties. Olen sitä joskus pohtinut. Sitten jämähdän lukemaan loistavia ulkolaisia kirjallisuusblogeja ja totean, että kompetenssini ei riitä. Toisaalta harrastan niin paljon työperäistä lukemista, etten jaksa analysoida vapaa-ajalla. Vielä toistaiseksi osaan napsauttaa työlukumoodin pois päältä, mikä on usein vain ja ainoastaan hyvä asia.

*

Ikäisteni naisten kodin- ja kädentaitoiset blogit ovat jotenkin hämmentäviä. Tuntuu, että suurin osa tuttavista tuunaa, leipoo, kutoo, ompelee, virkkaa, entisöi, sisustaa, kasvattaa vatsaa/kukkasipuleja, koristelee kakkuja ja etsii vimmaisesti uutta testattavaa muista blogeista ja netistä. On sinänsä hassua, että lähes kaikenlaisista blogeista löytyy samanlaista trendien aallonharjalla pysyttelemisen meininkiä kuin muotiblogeistakin. Moni myös pahoittelee tekeleittensä yhteydessä, että ei ole ehtinyt kokeilla/testailla/etsiä mitään uutta ja jännää. C'mon, eikö harrastamisen ole tarkoitus olla hauskaa? Tietty, jos asiaan suhtautuu intohimoisesti, siinä kai haluaa olla hyvä ja ajankohtainen sekä näyttää tehneensä parhaansa.

Juu, minusta leipominen ja kokkaaminen ovat molemmat sekä kivoja juttuja että ärsyttäviä velvollisuuksia tilanteesta riippuen. Yksin asuessaan sitä on usein aika laiska kokkaamaan. Siksi yritänkin kutsua tuttuja ruokavieraiksi, jotta tulisi tehtyä jotain kivaa ruokaa. Kavereille on kiva leipoa. Ruokablogit ovat siinä mielessä ihania, että niissä ruoka näyttää "aidolta", ei epärealistiselta mainoskamalta. Kivoja soveltamisvinkkejä saa helposti. Ehkä olen vielä liian penska/penskaton, mutta ystävieni kakunkoristeluhysteria aiheuttaa minussa suurta ihmetystä. Kun yritin varovasti kysyä asiasta yhdeltä erinomaisen taitavalta hurahtaneelta, sain osakseni tyhjän katseen ja luennon marsipaanista. Tunsin itseni tyhmäksi. Enkä tajunnut mitään.

Inhoan kutomista, mutta tykkään virkkaamisesta. Tuunaan laiskahkosti, sillä en omista ompelukonetta. Tuunausintohetkellä ajatus laahautumisesta siskon koneen äärelle ei oikein nappaa. Siksipä ehkä pitäisi se oma kone hankkia. Sisustamisintoa minulle ei juuri ole. Pieni kotini on kotoinen sekamelska perintöhuonekaluja ja Ikeaa. Tavaraa tuntuu aina olevan liikaa. Lienee samaa sukua sille, miten suhtaudun muotiin: periaatteessa uteliaasti, mutta käytännössä välinpitämättömästi. Paitsi kenkien suhteen.

Vauva- ja perheblogit ovat mielestäni yleisesti ottaen pelottavia. Niitä pitävät yleensä sellaiset äidit, joiden maailma on Koti ja projektina Lapset. Juuri se jengi, joille Virpi Salmi piruili varsin onnistuneesti Hesarin kolumnissaan jokin aika sitten. Ja juuri se jengi, joka päivittää FB.n statustaan äitilässyllä 12 kertaa vuorokaudessa. Onneksi on olemassa myös kieli poskessa pidettyjä mutsiblogeja, joiden parissa lapsetonkin kuolee nauruun ja saa takaisin uskonsa tulevaisuuteen. Joskus tekisi penskamaisuudessaan mieli päivittää omaa statustaan hurjilla kommenteilla festareista ("IIIIIIIH! Nyt on Slayer!!!!"), mutta sillä saa taas vaihteeksi epämääräisen naisen maineen. Ja se jatkuva päivittäminen on sitä paitsi kohtuullisen noloa.

Arvostan äitejä ja perhe-elämää, mutta arvostan myös suhteellisuudentajua ja avarakatseisuutta. Siinä vaiheessa kun oma elämäntapa julistetaan kritiikittä ainoaksi oikeaksi, päiväkodit ristitään vankiloiksi, yksinhuoltajat suoraan huonoiksi äideiksi ja sinkkunaiset varattuja miehiä metsästäviksi hyeenoiksi, minun avarakatseisuuteni loppuu. Nuorten kanssa työskennellessä huomaa, että suurimpaan liriin joutuu yleensä näiden liikaa omistautuneiden ja sitten aidosti syrjäytyneiden perheiden kanssa.

*

Ehkä näissä perinteisten kodin- ja kädentaitojen blogeissa olen jotenkin hämmentynyt siitä, miten yhdistän tämän kaiken tietynlaiseen asenneilmastoon. Onko tämä uuskonservatismia, jonka aalto on viime vuodet liplatellut ahkerasti Suomen rantoja laajoja? Onko tämä kunnianosoitus perinteisille taidoille ja itse tekemiselle? Onko tämä ns. naisten töiden nostamista valokeilaan?

Yhteisöllisyys on se, mitä arvostan näissä blogeissa: itse tehtyjen juttujen sosiaalinen jakaminen on varmasti voimaannuttavaa, virikkeellistä ja hauskaa. Mutta silti... Olen ehkä sitten liian pentu, liian uusavuton, liian laiska, liian epäkäytännöllinen tai liian teoreettinen tämänlaiseen puuhasteluun. Ehkä yksi syy on myös ikuinen kriittisyys omiin tuotoksiin sekä pelko siitä, että leppoisasta väsäilystä tulisi ryppyotsaista kilpailua.

*

Minä tykkään kirjoittaa. Se on minulle ajattelun selventäjä ja pään järjestyksessä pitäjä. Kirjoitan paljon niin koneella kuin käsinkin, yleensä tuhoten sen, mitä kirjoitan. Kirjoittamalla en hae lopputulosta, sillä kirjoittaminen itsessään on matka. Ja lopputulos. Kirjoittamisen jälkeen on aina helpompi hengittää.